Luokanopettajan arki

Kumpaan koulukuntaan sinä opettajana kuulut? Kun viet luokkasi museoon, annatko heidän katsoa museota rauhassa, antaa oman intuition johdattaa sinne, mikä eniten juuri sillä hetkellä kiinnostaa / innottaa? Näinhän aikuiset toimivat museossa. Vai annatko kognitiivisen parityön, paperinivaskan, joka on täynnä tiettyyn oppimis-tai opetussuunnitelman tavoitteeseen suunnattuja vaikeita pohdintatehtäviä ja käsitehirviöitä ja valvot, että he tekevät vain sitä, ei mitään muuta?   Intuitiopohjainen, vapaa oleminen saattaa tuntua sähläykseltä, se näyttää ja kuulostaa lapselta. Siksi sitä voi olla vaikea sietää. Hiljainen tekeminen, se on se juttu, mihin tulisi kasvaa. Hiljainen kulttuuri, hiljainen tekeminen.  En kuulu kumpaankaan. 

 Kannatan vitkuttelua. Kun tunti alkaa, aivan sama mikä, aloitan vitkuttelun. Rakennan aasinsiltoja mitä kummallisimpiin aiheisiin. Odotan innolla rohkeita keskustelun avauksia lapsilta, joita voisin jatkojalostaa. Puhumme Talebanista, liikenneturvallisuudesta, pöllölintujen oksennuspalloista, kummallisesta rehtorista, oudosta TN-opettajasta, isien kummallisista tavoista leikata parta. Miksi? Koska suurin osa Opsin asioista, joita pitäisi läpi juosta, kuravedessä kahlata, saa aikaan ainoastaan migreenin? Miksi? Koska ei ole tilaa vitkuttelulle! Vitkuttelu, keskusteleminen kaikesta välillä maan ja taivaan, on IHANAA!!!Ei se ole strukturoitua, ei. Mikä ihmisen maailmassa on strukturoitua? Verojen maksu, maataloustukiaiset, ajoneuvon katsastus, rokotusohjelma, vaalit. Kaikki muu on rönsyä, runtua, löysää, vapaata. Voi väittää, että lapsilauma on kauneimmillaan, kun se on strukturoitu sukkulaviestiin. Ei ole. Sukkulaviesti on aivotonta, rumaa, alkeisihmistä. Tänään muuten vitkutellaan. Vit

 Nyt en tarkoita nöyryyttämisellä sitä, että joudun palaamaan töihin, jonka työnkuva on epäselvä. Siinä ei ole mitään nöyryyttävää. Nöyryyttävää on toisen nöyryyttäminen, kiduttaminen, sanomatta jättäminen, arvoituksellisuus ja hierarkisoiva ystävien järjestely uhkaaviin ja pelottaviin sekä lohtua tuoviin ja turvallisiin.  Eräänä kuulaana lauantai-iltana kokoontui pieni juhlakansa lapsen rippijuhliin. Olimme kummivanhempia, minä ja puolisoni. Puolisoni on ollut lapsuudesta asti ystävä rippilapsen äidin kanssa. Heidän ystävyytensä on ollut arvoitus puolisolleni lapsesta asti, se kun on sellasta nykivää laatua. Välillä ystävyys on olemassa, välillä se katkeaa, sitten se taas syttyy ja taas sammuu. Puolisoni ei koskaan ole saanut asiaan selitystä. Hän on miettinyt, miksi ystävä haluaa nöyryyttää ja satuttaa? Miksi ystävä ei puhu, anna selitystä nykimiselle? Nyt ystävyys on ollut kuivatelakalla muutaman vuoden. Puolisoni kärsii. Hän ei ole saanut selitystä, miksi ystävä vuosien takaa tekee

 Kultainen aika oli, tuli ja meni. Edessä paluu. Paluu. Minne palaan? Sohjoiseen, poljettuun, koirien kusemaan kultaiseen liejuun. Napa pohjassa uin sinileväistä, paskaista Sisä-Suomen järven pohjaa. Olen rantaan ajautunut puolikuollut särki, jonka päähän pantu järki valmistautuu alistumaan järjestelmän rattaan pyöräksi. Käsi kirjoittaa Wilmaan viestejä, puolihaluton mieli yrittää paeta. Väsynyt särjen silmä selaa Mollin työpaikkailmoituksia. Pakopaikkoja ei ole, ei tule. Alistuminen muottiin ja ihmisvirkamiehen mauttomiin taitotasotaulukoihin on jäätävä tosiasia. Onneksi en ole hukkunut kesän aikana sangria-kannuun, viinisammioihin, oluttynnyreihin tai typeriin festivaalipaellapannuihin. Olen juossut itseni hikeen loman aikana useammin kuin koskaan. Näennäisesti olen valmis. Henkisesti olen kaukana suomalaisesta peruskoulusta, kauempana kuin koskaan. Lähemmäksi en pääse. Miten loma on jo ohi? Juuri se alkoi lupauksena paremmasta, lupauksena kauniimmasta elämästä. Nyt se on ohi.