Luokanopettajan arki

Opetusvirasto lähestyi opettajia sillä, että itsenäisyyspäivän sankarihaudoilta puuttuu vielä kunniavartiolaisia. Olisiko miesepettajissa halukkaita kunniaseisojia? Suomalaisia sankarseisojia? Saksalaisille haudoille saksanseisojia? Valitettavasti itse en pääse vartioon. Olisin kyllä muuten mennyt. Mutta sitten joudatan itseni ajattelemaan hieman rumemmin. Miksi kaupunginjohto ei lähestynyt jääkiekon liigaseuran sankarpelaajia parinsadan euron  mailoineen kunnioittamaan itsenäisyyttä? Entä pienten kerrostaloasuntojen hintoja rajusti nostavien, omaa etua häikäilettömästi tavoittelevien asuntosijoittajien joukko? He olisivat varmasti ilomielin  seisseet vartiossa, kun vapauden hinnalla voi laittaa toiset maksamaan kymmenisen vuotta kauemmin asuntolainaa? Mutta opettajat. Yhteiskunnan selkäranka, ikiaikainen reservi! Teillä on aikaa ja isänmaallista innostusta asiaan, eikö vai? Eikö olisi aika antaa muillekin ammattikunnille mahdollisuus seistä kunniavartiossa? Tilintarkastajat, siivoojat

Pidän savusta. Sen katselemisesta. Sen verkkaisesta kapuamisesta ylöspäin. Saunan pesän sytyttäminen tulitikulla. Rikin tuoksu. Syttyvän tuohen tuoksu. Syttyvä palo. Kiuaspesän luukun sulkeminen. Sulkemisen jälkeen saunan ilmaan päässeet tietään etsivät savupilvet. Saunan ikkunan läpi siilautuvat auringon säteet tarttuvat savuun ja tanssittavat kiehkuroita.   Sedän piipun tuoksu saunan portailla. Viskillä, rommilla, konjakilla, vaniljalla käsitellyt pitkäpehkuiset piipputupakan perskarvat pöllähtävät pienen, vikkeläliikkeisen sedän piipun pesästä saunan eteiseen. Punainen keklu hehkuu piipun pesässä kuin Helsingin työväentalon vallankumouksen punainen lyhty Hakaniemen rannassa helmikuussa 1918.  Sedän suusta ja sieraimista irtoaa savuajatuksia taivaan tuuleen tervehdyksenä menneille sukupolville yli ajan ja avaruuden. Terveiset ukille savuna ilmaan. Täällä me saunomme ja savussa piehtaroimme.    Savuarominen olut on maukas. Savun takana tuoksuu Baijer, vuosi 1516 ja Reinheitsgebot,

Vaikuttaa. Miten voi pimeys polttoleikata hermostoa ohuen ohuella hitsipillillä, pienellä liekillä hitaasti kiduttaen? Herätä yöllä säpsähtäen, rynnätä pystyyn kuin olisi korvaan karjuttu ASEMIIN! Huomata, että vaara ohi, mutta jäädä penkalle tähystämään, tuleeko sieltä vielä sittenkin jotain. Pimeys valaisee parisuhteen. Paljastaa puutteet läheisyydessä, hyväilyjen puutteen. Pimeys valaisee aviollisen onnen vajaavaisuuden, sukupuolisen rakkauden aavikon, sukupuolisen kiihkon jäätikön lihallisen onnen Saharan,  läheisyyden Siperian. Adventtiaika on muistutus siitä, että koko ajan vituttaa.

Olen saita, pihi, itara. Meitä on paljon. Meitä, jotka viemme yhteiseen juhlapöytään pussin mikropoppareita. Toiset ovat leiponeet mokkapaloja. Joku on vääntänyt sushia tuntitolkulla. Onko sinun käsityksesi vieraille tarjottavasta sunnuntaibrunssista leipä. Vittu, leipä! Minun on. Minua pitää kasvattaa. Minulle pitää sanoa. Minua saa oikaista. Kun vien yhteiseen pöytään halvinta Pirkka-olutta, otan ilmeen, jolla viestin, että olen alipalkattu luokanopettaja. Olen uhri. Multa on viety lomarahat ja mut on pakotettu kikyyn ja kukaan ei mua puolusta.

Korkeatasoinen kaunokirjallisuus, klassinen musiikki ja kulttuuri vain hyväosaisten ja etuoikeutettujen etuoikeus? Ei. Ei herran jestas! Ainut asia missä demokratia täysin toteutui Neuvostoliitossa ja Suomi 100- maassamme on oikeus kietoutua "kovien", ikiaikaisten, korkeakulttuuristen lavasteiden sisään ja unohtaa säätyläisyys, köyhyys ja katkeruus. Veroparatiiseihin voi tallettaa roposensa. Bahamalle voi viedä perheensä. Tallinassa voi aterioida 5 ruokalajin illallisen. Mutta lukea lapsilleen iltasaduksi 7 veljestä, Taru sormusten herrasta, Don Quijote, Alastalon salissa! Könytä kuuntelemaan oopperaa piippuhyllyn halpapaikoille! Piipahtaa perjantaina ilmaiseksi museoissa! Kuunnella Yle 1:stä Korhosen Valkoista valoa, Lauantain toivottuja, Hartaita säveliä, Faunin iltapäivää, Klassista kahteen!! Vahingossa vilkaista kulttuurin rappiota TV:stä. Säikähtäneenä sammuttaa JVG:n ja muiden alkeellisten pilipalihurmostaiteilijoiden esitys HETI alkuunsa. Ihminen, ainakin minä tarvitse

Ostin kirpputorilta syksyllä kuolleen Pentti Holapan romaanin "Ystävän muotokuva". Romaani kertoo ystävyydestä sukupuolesta välittämättä. Sodan jälkeinen Helsinki on pimeä, ahdistava persläpi. Mainosvaloja ei ole. On pulaa kaikesta. Sitten kaksi miestä ystävystyy, rakastuu ja elää elämää maalaten ja kirjoittaen. Pentti Holapan fiktiivinen tai todellinen minä on kertoja. Tyyli on raikasta, taiteellista, ihastuttavaa. Holappa muotoilee hienosti ajatusta elämän nautinnoista ja iloista: Iloiset nautinnot varataan pahoina aikoina eliitin salonkeihin-myös makuuhuoneisiin- ja vasta sitten, kun ilosta tulee rauhan vallitessa kauppatavaraa, sitä ostamaan tarvitaan myös sivistymätöntä rahvasta. Rahvas raataa ja hikoilee pystyäkseen ostamaan. Se luulee, että on hienoa iloita ja nautiskella, että se on suorastaan elämän tarkoitus. Nykyisin eletään juuri niitä aikoja. Ollapa nyt nuori. Jos olisin, niin ottaisin korvauksen sodanjälkeisten vuosien harmaudesta. Minullakin olisi vientiä, jos

Suomalainen marraskuu avautuu maaseudulta kaupunkiin johtavana junaratana. Tilhiparvi melskaa pihlajan kimpussa. Tietä eteenpäin puskee ajoneuvoletka. Rekkakuskit puhuvat puhelimiin. Ihmiset odottavat veronpalautuksia.  Kauppakeskusten mainosvalot houkuttelevat ihmisiä kulkemaan käytävillään kuin koiranpaska raatokärpäsiä. Kahvi on tarjouksessa. Marraskuun yllä leijuu Jeesuksen ja joulupukin odotus. Itsetehty havukranssi koristaa ulko-ovea. Talvisota ja pimennetyt ikkunat ovat kaikkien mielessä.