Olen saita, pihi, itara. Meitä on paljon. Meitä, jotka viemme yhteiseen juhlapöytään pussin mikropoppareita. Toiset ovat leiponeet mokkapaloja. Joku on vääntänyt sushia tuntitolkulla. Onko sinun käsityksesi vieraille tarjottavasta sunnuntaibrunssista leipä. Vittu, leipä! Minun on. Minua pitää kasvattaa. Minulle pitää sanoa. Minua saa oikaista. Kun vien yhteiseen pöytään halvinta Pirkka-olutta, otan ilmeen, jolla viestin, että olen alipalkattu luokanopettaja. Olen uhri. Multa on viety lomarahat ja mut on pakotettu kikyyn ja kukaan ei mua puolusta.
Ystäväni käy työasioidensa takia Kiinassa monta kertaa vuodessa. Hän kuvaili kiinalaisia pöytätapoja kovin erilaisiksi kuin mihin meidät on Suomessa ja muissakin läntisissä maissa kasvatettu. Syöminen on sotkuista. Roskat heitetään reippaasti lattioille ja seinille. Ruokailu on kovaäänistä. Tarjoilijaa komennetaan kovaan ääneen. Nuudelikeittoja hörpitään äänekkäästi ja maiskutellaan mässyttäen ja roiskuttaen. Röyhtäileminen on tyytyväisen asiakkaan merkki. Ruuan loppuun asti syöminen on epäkohteliasta. Piereskelykin on ihan ok. Aivan kuin kiinalaiset ilkkuisivat meidän tavoillemme. Nythän on niin, että Kiina on ja tulee olemaan tärkeä kauppakumppani Suomelle vielä pitkään. Itänaapurin kanssa pärjäsimme sodan jälkeisinä vuosina erittäin hyvin, kun meillä oli viinaa vähän ja sekin huonoa ja kallista ja heillä erinomaista ja paljon. Suomalainen kaupparatsu opetteli mielellään venäläisiä pöytatapoja ja siinä sivussa sovittiin paperikombinaattien ja jäänmurtajien rakentamisesta.
Kommentit
Lähetä kommentti