Luokanopettajan arki

Luin aamulla Kodin kuvalehteä. Yllätyin, miten monipuolisen maailmankuvan se lukijalleen välitti. Osa jutuista käsitteli onnistuneita, onnellisia ihmiskohtaloita ja heidän tarinoitansa. Osa käsitteli onnettomuutta, päihdehistorian kanssa elämänsä kamppailleita ihmisiä, omaisen kuolemaa ja siitä toipumista.   Yhdessä jutussa armeijakaverini kertoi maailmanympäripurjehduksesta perheensä kanssa. Sellainen kepeä kerronta. Tuli mitta täyteen työelämää. Nyt oli oikea aika. Olimme yhdessä haaveilleet siitä jo parikymmentä vuotta. Lopulta kaikki olikin muka helpompaa kuin olivat aluksi kuvitelleet. Onnellinen tarina, ihana perhe, elämä mahdollisuuksia täynnä, ota, valitse, suunnittele ja toteuta. Toisessa jutussa melkein kaiken päihteille menettänyt nainen kertoi onnettomasta elämästään.    Jos ihmiskohtaloista tekisi ruokareseptejä, ne saattaisivat olla tällaisia. Onnellisen elämän räiskäleet al denté 1.        Synny rakkausliitosta välittävien vanhempien esikoislapseksi. Vältä joutu

Muistatteko, mikä on elämänne tärkein opetus? Minä muistan. Kaikkea ei voi saada. Kuulin sen parikymppisenä poikana. Minulla oli oma auto, mahtava kesätyöpaikka käsittämättömän kovalla palkalla ja ensimmäinen oma asunto. Olin myös ihastunut tyttöön. Häneltä kuulin opetuksen. Elämä avautui minulle sinä kesänä pelkkänä mahdollisuutena ja ne kaikki mahdollisuudet näyttivät toteutuvan. Muistan hieroneeni silmiä epäuskoisena. Kaiken onnistuminen oli käsittämätöntä. Ei sitä voinut uskoa. Sitten tyttö ilmoitti, että eiköhän tämä ole tässä. – Et voi saada kaikkea. Kaikkea ei voinut saada.    Sinä kesänä opetusta oli vaikea hyväksyä. Olin alla päin ja kuljeskelin ympäri kaupungin katuja ja kujia onnettomana ja surkeana. Auto ei tuntunut enää tärkeältä, työpaikka vähemmän tärkeältä ja yksinäinen oma kämppä vankilalta. Aikaa kului. Opetus alkoi kirkastua vähitellen. Kaikkea ei voi eikä pidäkään saada. Koko saamisen ajatus tuntuu amerikkalaiselta. Ei me elämältä mitään saada. Ei se ainakaan v

Elämäntyönä voi olla tulevaisuus, kasvatus ja opetustyö. Viime viikolla tutustuin toisenlaiseen elämäntyöhön. Rantasalmelainen kirvesmies Esa Heiskanen sukelteli nuoruudessaan Hietajärvessä ja löysi pohjasta kummallisen näköisen vanhan puunrungon. Sitten hän löysi toisen. Viimein hän tajusi, että järven pohjahan on pullollaan vanhoja, jännän näköisiä puun runkoja. Hän veteli runkoja ylös järven pohjasta autolla ja lopulta nostoautolla, kun suurimmat tukit painoivat 3000 kiloa. Hän pinosi puut taapeliin kuivumaan. Puut tutkittiin Kuopion geologisen laitoksen toimesta ja selvisi, että ne ovat 6000-8000 vanhoja puita, jotka jääkauden jälkeen ovat kaatuneet järveen ukkosmyrskyjen, tulipalojen ja ihmisen kaatamisen vaikutuksesta. Joistakin puun rungoista löytyi 5000 vanhoja kivikirveen iskuja. Kun puut olivat kuivuneet, hän mietti, mitä niistä voisi tehdä? Hän päätti rakentaa niistä mökin, toisen mökin, kartanorakennuksen ja vuosikymmeniä niitä rakennettuaan oli syntynyt Hakotuvan apaja-

Auktoriteettiasema pitää ansaita. Sitä ei voi antaa. Mitä vähemmän tienaat, sitä enemmän valtaa pitävä ideologia jauhaa tuota auktoriteettimyyttiä. Huonon käytöksen voi kesyttää vain auktoriteettiasemalla. Pitää luoda kunnioitus, luottamus. Mietin vain muita kuin kasvatusalaa ja tätä auktoriteettiasemaa. Kun on riittävästi rahaa, ei tarvitse auktoriteettiasemaa. Silloin riittää maha, huvipursi, avoauto ja lööpeissä olo. Toisaalta paaria-luokka eli näkymätöntä työtä tekevät ammattiluokat kuten siivoajat ja joukkoliikennekuljettajat eivät tarvitse auktoriteettiasemaa kun he ovat sylkykuppiasemassa.    Olisiko avain yhteiskunnalliseen tasa-arvoon ns. auktoriteettikertoimessa? Määritellään hyvä auktoriteetti. Mitataan työn pitkäjänteisyys aseman hankinnassa. Määritetään kunnioittavien ihmisten määrä kvalitatiivisesti ja kvantitatiivisesti. Kuvataan prisma-kameralla auktoriteettiaura ja – värähtely. Sen mukaan maksetaan palkka. Saavat kaikki ansaita saatana auktoriteettiaseman. Auktori

Luonnonlapset. Ai, miten ärsyttäviä! Luonnonlapsi elää onnellisesti. Onnellinen luonnonlapsi luottaa vaistoihinsa. Luonnonlapset ovat sukupolviketjun onnellinen helmi. Turvallinen kiintymyssuhde tuottaa luonnonlapsia, noita paljain jaloin kesällä kuljeskelevia keijukaisia, isän ja äidin silmäteriä. Minun silmissäni he ovat luonnon oikkuja. Minullapa onkin välttelevä ja takertuva kiintymyssuhde. Ajoittaista vainoharhaa, päivittäistä kyynisyyttä, jatkuvaa mielipahaa sisältävät päiväni. Ainut iloni on vahingon ilo.     Miksi nämä luonnonlapset täyttävät lehtien palstat? Luonnonlapsi höpöttää kaupallisella radiokanavalla levotonta läppää, jolle pöljäraati nauraa hekottaen, hohottaen, tirskuen. Luonnonlapsi tatuoi itsensä. Luonnonlapsi laittaa lempiruokia kalliolla meren rannalla auringon laskiessa horisonttiin. Luonnonlapsi kertoo biorytmeistään, valmistaa mustikkakvinoakaurahiutalesmoothieta ja opiskelee tullakseen personal traineriksi. Luonnonlapsi juontaa Emma-gaalaa, Venla-gaalaa,

Ankaruus. Mistä opitaan ankaruus tai sen vastakohta lempeys? Kuka sen opettaa, miten se ilmenee? Huomaan olevani tosi ankara itseäni kohtaan.   Ankaruus ilmenee ilon kieltämisellä. En voi olla iloinen, en saa olla iloinen, kun pankkitilini ei anna siihen aihetta ja lupaa. Pankkitilini, joka on käytetty, säätelee ankaruuttani. Pankkitilini on elämän iloni säätelijä. Nyt lukijani pidätte minua ihan höpsönä. Mutta totta se on. Jos tili on nollilla, minua uhkaa eksistentiaalinen kriisi ja epäonnistuminen murskaa minut kuin hyönteisen. Kesälomat ovat kaltaiselleni rahan orjalle pahinta aikaa. Kesä, ilo, ilon hetket, ihanat ravintolaretket, autoajelut, huvipuistot maksavat helvetisti. Ja aikaa opettajalla on laittaa rahat menemään. On aikaa, ei rahaa. Toisilla ongelmana on aika, ei raha.    Raha ilmentää ankaruutta. Isältäni opin suhtautumiseni rahaan. Kesällä isä hyperventiloi ruskeaan paperipussiin, kun luotto oli tapissa ja mansikka-aika käsillä. Ulkomaan matkoilla venytettiin penniä

Köyhä voi olla suhteellisesti tai absoluuttisesti. Olen suhteellisesti. Se tarkoittaa sitä, että minulla on koti, syön halvinta mahdollista LIDL-paskaruokaa, vehnähöttöä ja eineksiä, mutta minulla ei ole varaa mihinkään. Toki voin hengittää ja liikkua. Suhteellinen köyhyys ei tuhoa minun haluani unelmoida ja haaveilla. Kunpa se tuhoaisi. Suhteellinen köyhyys ei poista kykyäni katkeroitua. Katkeroidun. Elämä on tilipäivän odottelua. Päivien, tuntien laskemista tilipäivään. Silloin käydään kaupassa isoilla ostoksilla. Olen narisija. Marisen mielelläni. Sitten on tämä saatanan kesäloma, josta minulle ollaan kateellisia. Mitä teit kesälomalla? Hengittelin ja odottelin niitä saatanan leikattuja lomarahoja. Mistä olen katkera? Mistä en ole katkera? Katkeruus-lista: -           Olen katkera toisten kesämökeistä ja kaiken maailman rottinkiryhmistä. -           Olen katkera toisten lomamatkoista ja niistä persoonattomista postauksista uima-altailta. -           Olen katkera ja kateell

-Miksi minua aina syytettään? Oli siinä Kake ja Eskokin mukana. Näin kysyi poikani, kun oli tullut ilmi, että erään pojan äiti oli kertonut toisen pojan äidille, että hänen poikansa pelkää minun poikaani. Aloitimme kasvatuskeskustelun.   Kävi ilmi, että poika, joka poikaamme pelkää, ajautuu helposti ristiriitatilanteisiin. Hän jankkaa omia näkemyksiään eli jumittaa ja ei tee kompromisseja. Hän huutaa ja puhuu kovaan ääneen, joka ärsyttää. No sanoimme, etteivät ne ole syitä olla ilkeä, torjuva tai eristävä kaveruudessaan poikaa kohtaan. Pojalla, joka poikaamme pelkää, on ongelma ja kasvun paikka.   Sitten poikani kysyi, miksi häntä aina syytetään kaikesta? On siinä ollut muitakin mukana ja nimiä luetellaan ja tilanteita.   En puolusta poikaani. Hän osaa olla oikea perkele, niin kuin jokainen enkelinäkin pidetty diplomaatin alku. Mutta poikani nimi useasti mainitaan pääperkeleiden joukossa. Kellot soivat päässäni. Muistan. Minulle kävi lapsena samoin. Olin samanlainen kuin muutkin,

Turussa on opettajille sopiva kuppila Panimoravintola Koulu. Koulusta saa omia, itsepantuja kausioluita, jotka ovat kerrassaan maistuvia ja hyviä. Kesäaikaan Koulun pihalla on idyllinen Winegarden, joka on ihana keidas etenkin kun elokuun illat pimenevät ja vanhojen lehtipuiden väleihin kiinnitetyt värivalot syttyvät. Koulun sisätiloissa voi ostetun kausioluen tai lasiin valutetun laadukkaan viinilasillisen nauttia korkeissa luokkahuoneissa. Suosikkiluokkani nauttia olutta on historian luokka. Yläkerran juhlasalissa voi nauttia seisovasta pöydästä maittavaa ruokaa ja listaltakin saa pikkunaposteltavaa bistron tapaan.   Korkeat luokkatilat ja vielä korkeammat koulun käytävät luovat mielen, sielun avaruutta. Koulussa ei radiokaan tuuttaa päivän hittejä ja journalistinen paskanjauhanta ei kuulu mistään toosasta. Rekvisiittana on vanhoja koulukarttoja ja lasivitriineissä komeilevat täytetyt mallieläimet Suomen faunasta. Tietenkin Koulussa opettajan kannalta riemastuttavinta on pervers

Vessan käsisuihku tiputti vettä kaksi vuotta ennen kuin selvitin, mistä se johtui. Tai en päässyt syystä varmuuteen. Kun avasi vesihanan, käsisuihkukin aktivoitui ja valutti vettä lattialle. Lattialla oli pyyhkeitä ja muovikippo. Kipon sai tyhjentää parin päivän välein. Monta kuukautta ajattelin, että vika on letkussa. Letku vuotaa. Jossakin vaiheessa mietin, että vaihdan käsisuihkun ja letkun taloyhtiön yhteisen tilan vessan käsisuihkuun ja letkuun. Elin, perheemme eli vuotavan käsisuihkun kanssa kaksi vuotta. Sitten sain viimein selvitettyä vian syyn ja loppu olikin helppo. Prismasta uusi käsisuihku. Enää ei valuta.    Minulla on tapana alkaa elää vikojen ja puutteiden kanssa. Äidinisä oli samanlainen. Katto sai vuotaa. Ylimääräiset tavarat työnnettiin vain piharakennukseen. Isänisä puolestaan korjasi kaiken heti, kun vika ilmeni. Hänen ammattinsakin selitti osaltaan aktiivisemman otteen. Rakennusmestari ei vikojen kanssa elä. Äidinisä oli pankinjohtaja. Jos pankkiholvin sprinkl