Miksi aina minä?

-Miksi minua aina syytettään? Oli siinä Kake ja Eskokin mukana. Näin kysyi poikani, kun oli tullut ilmi, että erään pojan äiti oli kertonut toisen pojan äidille, että hänen poikansa pelkää minun poikaani. Aloitimme kasvatuskeskustelun.  Kävi ilmi, että poika, joka poikaamme pelkää, ajautuu helposti ristiriitatilanteisiin. Hän jankkaa omia näkemyksiään eli jumittaa ja ei tee kompromisseja. Hän huutaa ja puhuu kovaan ääneen, joka ärsyttää. No sanoimme, etteivät ne ole syitä olla ilkeä, torjuva tai eristävä kaveruudessaan poikaa kohtaan. Pojalla, joka poikaamme pelkää, on ongelma ja kasvun paikka.  Sitten poikani kysyi, miksi häntä aina syytetään kaikesta? On siinä ollut muitakin mukana ja nimiä luetellaan ja tilanteita.

  En puolusta poikaani. Hän osaa olla oikea perkele, niin kuin jokainen enkelinäkin pidetty diplomaatin alku. Mutta poikani nimi useasti mainitaan pääperkeleiden joukossa. Kellot soivat päässäni. Muistan. Minulle kävi lapsena samoin. Olin samanlainen kuin muutkin, mutta näytin enemmän koulukiusaajalta kuin toiset pojat. Tässä on tarkka paikka. Tunnistatko sinä ilmiön. Otat silmätikuksi sen lapsen, joka eniten näyttää koulukiusaajalta? Auts! Ei se niin saa mennä. Jos epäillyllä kiusaajalla on kova katse silmissä, asenteessa enemmän suhteellista kovuutta kuin toisilla, silmissä röyhkeämpi katse kuin toisilla, ei se oikeuta syntipukki-ilmiöön. Tästä on kyse poikani asiassa. Näin ainakin luulen.

   Kun poikani kuuli, että häntä pelätään, hän purskahti itkuun. On kova paikka kuulla, että on pelätty. Onneksi. Se osoittaa, että lastani rakastetaan. Jos hän olisi hykerrellyt ja ollut umpimielinen, olisin tiennyt, että hän haluaa olla vihattu, pelätty ja sitä kautta kunnioitettu ja arvostettu.