Luokanopettajan arki

Tänä herran vuonna, herran jouluna, minä, maisteristason mies Jumalan armosta, en jumalan erityisestä toiveesta (uskoisin näin), toimin samalla tavalla kuin olen jo 25 vuotta toiminut: katselin ihmisten joulua karvanaamarin takaa. Hassua, että joudun tasapainottamaan tulojani joulupukkina. Opiskelijat hankkivat lisäansioita joulupukkina. Luokanopettajat hankkivat lisäansioita joulupukkina yli 50-vuotiaana. Loppua ei näy. Koin tottakai aattona orjamoraalin kaltaista kadotuksen tunnetta. Koin myös vierauden tunnetta, ulkopuolelle jäämisen tunnetta, ahdistuksen tunnetta eli kaikkia jouluun kuuluvia joulutunteita. Huijasin itseäni, että nyt kun muu kristikunta ylensyö, lihoaa, niin minä karvanaamarin takana laihdun. Pukki kuluttaa nestettä yhtä paljon kuin Juha-Pekka Latva WC-rallyn aikana Pattayalla.    Tänä jouluna sylissäni istui pikkulapsia, äitejä ja isiä. Hikoilin kuin sika ja minua, minun alemmustilaani, kuvattiin ja minulle ilkuttiin ja naurettiin. -Nyt voi pukki jo lähteä. - P

Sibeliuksen joulu alkoi kuulemma siitä, että Janne-isä istahti flyygelin ääreen jugend-tyylisessä olohuoneessa, jossa vihreistä kaakeleista muurattu takka hehkui ympärilleen A-Duuria ja säesti "Hanget korkeat nietokset" viiden tyttären laulaessa kirkkain lapsiäänin, Aino-frouvan nojatessa tyynenä keittiön oven karmiin ja se karmi kesti, jopa Jannen viftailu, kalliit konut, sigget ja pirssillä ajelemiset.   Minun aatonaattoajatus on materiaan, ei sibeliaaniseen henkeen sidottu. Olen pohjimmiltani numerologi ja maagi, en luokanopettaja. Numerologinen joulukaavani puhkesi kukkaan kuin amaryllis Saharan hiekkamyrskyssä. Jos löytäisin 1 €:n, ostaisin jouluarvan. Jos voittaisin 1000 €, ostaisin kotiini uuden pakastimen. Jos voittaisin 10000 €, teettäisin kotiini kylpyhuoneremontin. Jos voittaisin 100000 €, maksaisin asuntolainat pois.    Mistä kenenkin joulu alkaa? 

Vapa-ajattelijoiden joulukatiskasta tuli tänään Sammy Babitzin. Sammy Babitzin lauloi Suomen keskiolutta naukkailevan nuorison sydämiin laululla DAADA-DAADA. Alla kiiti autostrada ja Liimattalan kylän kohdalla Sammyn Alfa Romeo syöksyi sillalta alas ja Sammy kuoli. Saunaa siivotessani RadioSuomen Pekka Laineen ihmemaassa soitettiin Sammyn levyttämä joululaulu "Autoileva joulupukki". - Kohtalonko ivaa? mietti vapa-ajattelija Tolun tuoksuisessa kaupunkikylpyhuoneessa. 

Joulun kirjat. Grisham hemmetin hyvä. Leningrad cowboys hemmetin paska.

Niin vain kävi, että oppilaiden antamien lahjojen määrä romahti tänä jouluna: niheä suklaapaketti, pari korttia, ja joku hemmetin koristemöhkäle, joka jäi koulun sekajätteisiin. Juttelin monen opettajan kanssa ja monille oli käynyt samalla tavalla. Meinasin huutaa oppilaille, että KIITTÄMÄTTÖMÄT ja lausua huoneentaulua, että kiittämättömyys on rumaa. En huutanut. Näytin naamaa. Näin meidät mitataan. Näin mitataan, pitävätkö lapset ja heidän vanhempansa meistä opettajista. Vai johtuuko tämä nyt siitä, että OAJ:n opettajien palkitsemisen eettisen neuvoston vanhin yliaktuaari on mennyt vuotamaan medialle, että sopivin kiitos opettajille lukukauden ahkeroinnista on itse tehty kortti ja pitkät lomat. Pois Pandan suklaat, hajukynttilät ja riittäköön niille puolipäiväläisille tonttukortti ja se, että saa nauttia lasten vilpittömästä, spontaanista seurasta. Auts. Olen ahne ja pettynyt. Olen pikkumainen ja saan vielä siitä koston. Kynttilä palaa, punaviini maistuu ja en ajattele koulua kahtee

Kun jalkapallojoukkueessa on yksi muita taitavampi pelaaja, jonka ansiosta joukkue voittaa, sanotaan, että tämä taitoniekka kärrää joukkuetta. Kärrääminen tarkoittaa sitä, että muu joukkue istuu kottikärryissä ja taituri työntää, pelaa itse yhtä hyvin ellei jopa paremmin kuin koko muu joukkue yhdessä. Kärrätä, kärrääjä. Minä olen kärrääjä. Olen kärrännyt syyslukukauden joukkuetta, jonka tunne-elämä on herkästi räjähtävää, itsekeskeistä, vinoutunutta, masentunutta, saastunutta. Korvani ovat loppuun kuunneltu, silmäni loppuun nähty, sietokykyni loppuun siedätetty. Raumalaisittain ilmaistuna, alan olla " aiva reeras".  Haluan lunta maan päälle, lumi demppaa äänet, amputoi hälinän, saa aivokemiat lomalle ja mielen tasaisemmaksi. Mutta kärrään vielä huomisen joulupuuron, seurakunnan hartauden ja sitten puhallan trumpetilla pelin poikki. 

Niin. En avannut 17. päivän luukkua. Rikoin, halusin rikkoa kaavan, koodin, etten uraudu, tylsisty, kivety, muutu ennalta arvattavaksi, vaikka mitään muuta minussa, vapa-ajattelijassa ei olekaan, kuin ennalta-arvattavuus. Tänään oli joulujuhlat, joka oli ihastuttava ja alusta loppuun asti ennalta arvattava, kuten minäkin ja elämäni. Ykköset tekevät aina evanliumin, kolmoset tonttujutun, kutoset epäselvästi mongerretun joulunäytelmän, rehtorin yllätyksetön puhe ja kuoro lauloi jne.. Kaikki ennalta arvattavaa ja toisintavaa. Tylsää ja toisintavaa, niin kuin koko koulu ja koko joulu. Kiiltokuvaoppilaat näyttävät kiiltokuvaroolejaan ja suuren enemmistön ääni ei tule kuulluksi. Ei tietenkään. Joulujuhlassa toisinnetaan ja jaetaan koulun käyntikortteja, että näin hyvä koulu ja näin briljantteja oppilaita täältä tulee. Kaikki on yhden totuuden surullista ääntä. Enemmistön, hiljaisen enemmistökansan ääni tukahdutetaan ja hyssytellään hiljaiseksi ja laitetaan juhlaan kaikki istumaan tyttöpoik

Mietin, teenkö jouluksi joulusilakoita? Vaimo sanoi, että älä, et tee tai jos teet, niin 200-300 g riittää. En viitsi tehdä. Huomenna leivon taatelikakun? On minussa joulumieli. Valmistaudun jouluun. Meille vapa-ajattelijoille joulu kahlitsevine traditioineen herättää kalmaisen olon ja tekee mieli lähteä Tallinnaan juomaan kolmeksi päiväksi kirkasta jouluviinaa. Onneksi olen vapa-ajattelun lisäksi keskinkertainen pelkuri, elämän kärpässarjalainen ja tyydyn 3,5 km:n hölkkälenkkiin sohjoisella rantatiellä. 

Luin iltasaduiksi lapsilleni jouluevankeliumin Luukkaan evankeliumista ja joulusaunan Seitsemästä veljeksestä. Pyhiä tekstejä. 

Joulukuun 14. päivä. Emmi Kujanpään laulu bulgarialaisen naiskuoron kanssa saa minulta lämpimän suosituksen. Kujanpään laulu menee sielun ytimeen, melankolian keskukseen ja saa lehdet värisemään ja veren sykkimään. Löysin Kujanpään YleYkkösen ohjelmasta " Sydänjuurilla", joka onkin uusi löytö. Kansanmusiikki, suomalainen ja ulkomainen, on nykyään varsin hyvin sovitettua ja tuotettua. Kujanpää kertoo kotisivuillaan löytäneensä bulgarialaisen naiskuorolaulun muutettuaan Helsinkiin opiskelemaan ja kokeneensa yksinäisyyttä ja mihinkääm kuulumattomuutta ja siihen tarpeeseen tai puutokseen hän sattumalta löysi bulgarialaisen kansanmusiikin ja loppu on oleva historiaa. Emmi laulaa ihanasti glissandoa liu`uttaen, välillä kovalla välillä hennommalla äänenpainolla. Vielä kerran lämmin suositus!

Vapa-ajattelijoiden 13. luukun avaa Sancta Lucia, tuoden valon sijasta kossua, punkkua ja vahvaa jouluolutta tupaan alle ankean kurkihirren. Lucia-neito ajoi ikuisella valollaan, lux aeternalla, pimeyden ja pahuuden voimat Välimeren aaltoihin. Niin meidänkin koulun käytäviä kiersi Lucia-kulkue. Hyvätapaiset, nätit tytöt toivat valon kelmeille käytäville pimeyden poikavoimien kiristellessä hampaitaan hiljaiseksi hyssyteltyinä opettajien ja avustajien tiukassa valvonnassa ja kontrollissa. Silloin tein päätökseni. Ensi vuonna Lucia-kulkueen järjestävät pojat. Heidät puen talvisodan lumipukuihin. He tuovat valon ensi vuonna rivissä marssien kuin Kollaan joen soturit, Summan sankarit, Tolvajärven tollukat, aseet kaulassa heiluen, ahkiota vetäen ja kolistellen. Tulkoon valkeus-ja valkeus tuli.

Juon Julmustia, ruotsalaista joulujuomaa, väljän makuista omenalimonadia, tunkkainen maku ja vaahtoaa kuin ruskea Halistenkoski Aurajoessa Suomen Turussa. Juon Julmustia ja mietin isoisääni, joka lausui runoja ulkomuistista. Jouluisin hän lausui Yrjö Jylhän, Taipaleen rintamalohkon Kirvesmäellä toimineen joukkueenjohtajan runon "Pyhä yö".  "..Ja Suomen korpien yllä hohti nyt tähti suurempi muita, ja me kaikki käännyimme sitä kohti, ja meidät kaikki se kotiin johti, se tähti suurempi muita."   Isoisä lausui sen kuin haudan takaa. Se lausui sen kaikkien talvi-ja jatkosodassa kuolleiden suulla ja oli liikuttunut. Isoisä oli heikkohermoinen, kuin minkki turkistarhassa liian pienessä häkissä, mutta silti huomattavan ylipainoinen. Lausuessaan ulkomuistista, isoisä oli keskittynyt, kiinni ihmiskunnan yhteisessä kulttuurihistoriassa ja kuin lämmin kamiina, jota vasten painoin ihaillen pääni.

Raskas päivä. Ilo ja virkistys odottaa opettajanhuoneessa: kuppi tuoretta Juhlamokkaa ja uunituore Metsästäjä-lehti. Virkistäviä värikuvia ammutuista hirvistä ja peuroista. Rauhoittava kuva suolestetusta metsosta, jonka maha on havunneulasia pullollaan. Luen uusista kiikarikivääreistä, optiikasta, ballistiikasta, tulivoimasta, infrapunatähtäimistä. Kenties välituntivalvonnoissa kiikarikivääri paukkupanoksin olisi oiva peli? Valokuva hirven löytäneestä uros-dreeverista, jolla veri valuu suusta ja isäntä hymyilee vieressä Karjala-tölkki kourassa ja kuksassa kaatohörppy Meukowia. Upea lehti ja opettajanhuone on sille ainut oikea lukupaikka. Tilataanko Metsästäjä-lehteä Suomen kaikkiin opinahjoihin piruilumielessä? Akoille ja niille miehille naisvaltaisilla aloilla pieni näpäytys ja vinkki, missä tosimiehet ovat. Kuva Vanajan kartanosta, Land Rowerista ja sikaria polttavasta vuorineuvoksesta matkalla fasaanijahtiin. En ymmärrä. Ehkä vain piruilua.

Kymmenes luukku on saivartelijan luukku. Opettajanhuoneessa kuulin, kun puhuttiin, että se on malliesimerkki jostakin. Mikä se? Ei sillä ole merkitystä. Aloin kikkailla. Millainen olisi mälliesimerkki? Molliesimerkki? Mulliesimerkki? Mölliesimerkki? Milliesimerkki? Mölliesimerkki on esimerkki möllistä, spedestä, typeryksestä. Mälliesimerkki on esimerkki melkoisesta, aikamoisesta mällistä ukkokodin lattialla, varuskunnan vessassa, bordellin private-loungessa. Mulliesimerkki on esimerkki vahvasta mullista, joka astumalla mullistaa maailman. Molliesimerkki on Sibeliuksen Valse Triste, Merikannon Valse lente tai Mika Myllylän viimeiset vuodet. Milliesimerkki on millin arvoinen indeksikorotus opetusalan palkkoihin.   Auts. Olen nokkela ja vielä kompastun.

Annanpäivä. Annanpäivänä vanha kansa pani jouluoluen käymään. Minä menin käymään vanhan ystävän luona, jota auttelen kaupassa ja kirjastossa käyden ja joskus apteekkiasioilla, vanhan ihmisen asioilla. Ulko-oven kynnyksellä jo tunsin, ettei kaikki ole nyt kunnossa. Posti makasi koskemattomana eteismatolla.  Ystävä istui ja makasi puoliksi sohvalla ja näytti pelästyneeltä. Hänen silmänsä olivat hätääntyneet, puheesta ei saanut selvää ja oikea käsi oli tunnoton ja hervoton. Soitin ambulanssin. Ystävä vietiin sairaalaan ja sieltä tuli viesti, ettei ehditty liuottamaan, kesti liian kauan ja nyt on aivoissa liian iso tuho syntynyt. Aivohalvaus. Loppu on tulossa, enää kipua lääkitään ja hoidetaan.   "Rinnan jäitä mi liuottaa.." lauletaan joululaulussa "Arkihuolesi kaikki heitä". Nyt saa ystäväni heittää arkihuolet ja kaikki muutkin huolet. En pannut jouluolutta käymään. Pidin ystävää kädestä. Saattelin viimeiselle matkalle. Koskee, koskettaa. 

Sibeliuksen syntymäpäivä. Siinä oli mies, joka tunsi yksinäisyyden, yksinäisen pakertamisen. Mies, joka mökötti, murisi, vaati täydellisen hiljaisuuden ja ymmärryksen itselleen ja luomistyölleen. Yritän opetella sietämään yksinäisyyttä, olemisen perustunnetta. Pitkillä vapailla ja lomilla yksinäisyys tuntuu raskaimmalta, vankilalta. Joulukuista yksinäisyyttä ja irrallisuuden kokemusta olen opetellut sietämään päiväunien ottamisella. Nukkuminen on kehräävää kortisonia kaikkiin sielun kipukohtiin, haavoihin ja hankaumiin. Nukkuminen antaa olemisen tunteen siitä, että olisi vapaa elämisen tunteesta ja siitä, että jäätikkö ympärilläni on kohtaloni ja itseni aiheuttama ja pakotietä ei ole eikä valoisampaa tulevaisuutta, jossa oma elämä tuntuisi enemmän omalta elämältä kuin tämä kaamoshämärä ja itsensä sietäminen. Silmät ovat täynnä pölyä. Tunnen itseni pölkkypääksi ja aasiksi, vaikka olen alistuva, en itsepäinen. Suosittelen päiväunia, niin usein, kuin tarve vaatii.

Katselin linnan juhlia. Juhliin oli kutsuttu vuoden luokanopettaja. Hänet oli valittu. En tiedä, miten valintamenettely etenee? Voisinko minä jonain vuonna vuoden luokanopettaja? Vuoden valovoimaisin luokanopettaja? Vuoden negatiivisin luokanopettaja? Vuoden orgastisimmin työstään nauttiva opettaja? Vuosisadan, vuosituhannen, ihmiskunnan historian paras luokanopettaja? Ahdistunein, masentunein luokanopettaja? Voisiko kenties olla alasarjoja? Vuoden laiskin luokanopettaja-pysti menee kuudetta kertaa peräkkäin Markulle!    Vuoden luokanopettaja vuosimallia 2019 kertoi haastattelussa kristallikruunun alla, että parasta luokanopettajan työssä on kohtaaminen, erilaisten lasten kohtaaminen. Olisin vastannut, että parasta on kohkaaminen kaikkien ääliöiden kanssa. Tai ahtaaminen, tiedon ahtaaminen. Lahtaaminen. Kehtaaminen. Vehtaaminen. Sihtaaminen. Pihtaaminen. Suhraaminen. Söhrääminen. Nuhjaaminen. Vahtaaminen. Eteenpäin paahtaminen. Tai sitten olisin vastannut, että parasta on syömine

Sota-aikana syntyi myytit Rokista, kaukopartiomiehistä, Mannerheim-ristin ritareista ja kaikenlaisista mahtavista yksilötaistelijoista, jotka yksittäisillä sankarteoilla tappoivat vihollispataljoonan, 600 tankkia, 6000 sotilaan prikaatin ja iskivät selustasta, takaa, alhaalta, kaikkialta kuin salamat kirkkaalta taivaalta. Sodan jälkeen urheilusankarit olivat yksilöitä; melojia, juoksijoita, mäkihyppääjiä, painijoita, jousiampujia, painonnostajia, pikaluistelijoita. Sama päti opettajiin. Yksilöinä, yksinäisinä he opettivat, kasvattivat ja tekivät itsenäisiä ratkaisuja opetussuunnitelman puitteissa. Nyt on aika toinen. Opettajilta vaaditaan ryhmätyötaitoja, joukkuepelaajan taitoja, meidät pakotetaan tekemään yhteistyötä. Ennen opettajia käskettiin, johdettiin. Opettajien pitää tehdä kirjurin töitä, esikuntakomppanian töitä suunnitteluineen ja arviointeineen, johtaa itseään, oppilaita, toisia, vanhempia ja antaa vanhempien johtaa heitä. Siinä on joulua kerrakseen.

On luukkuja ja luukkuja. Luukku on portti jonnekin. Tänään kalenterin luukusta putkahti mahdollisuus vaihtaa työpaikkaa. Tuli postia odottamattomalta taholta. Uskallanko astua luukusta? Miten vanha pärjää, jos jätän sen taakse? Moni vaihtaa työpaikkaa, miksen minäkin? Pelkäänkö haasteita vai jäänkö kolooni? Jätänkö vanhan oman onnensa nojaan? En. Jollekin toiselle avautuu luukku minun toimenkuvaani. Kaikki siitä hyötyisi. Voi näitä luukkuja. Ei pidä jäädä makaamaan, jos voi liikkua. Liikun. Joulun sanomaa!

Suomen vapa-ajattelijoiden liiton neljäs luukku paljastaa pyhimyksen, marttyyrin. Pyhä Bartholomeus, kansan kielessä pyhä Markku, hymyilee luukussa. Hän on harmistuneen näköinen. Hänessä ja häkkiin vangitussa minkissä on paljon samaa: kärsivä ilme, mieliharmi, mielipaha ja ahdas taivas, jonka alle ei aurinko paista. Markku on kaikkien raskautettujen ja toisten yläpuolelle itsensä nostavien ikioma pyhimys. Pyhä Markku julistaa, että kannattaa itse olla oikeassa ja antaa muiden olla väärässä ja etenkin kannattaa saada muut tuntemaan, että ovat väärässä, aivan kaikessa ja koko ajan. Näin Markku levittää pahaa oloa ja joulun sanomaa  jokaisen  tallin  matalan kurkihirren alle. Markku raataa väsymättä, jotta muilla olisi joulu ja paha mieli. Markku ottaa liikaa vastuuta, tekee liikaa töitä, tiskaa ja kyökkii liikaa ja ottaa itselleen palkaksi vain mieliharmin, ahdistuksen ja näin kuluttaa itsensä, vähäiset voimavaransa  ja kaikki ympärillään olevat loppuun. Sitten hän menee kerälle kylkia

Nuorena lauloin kuorossa. Joulukonsertit olivat joka joulu. Vanhemmat tulivat kuuntelemaan. Muiden kuorolaisten vanhemmat näyttivät onnellisemmilta kuin omani. Konsertin aikana koin kuuluvani ihmiskuntaan, konsertin jälkeen pakkauduttiin perheeni pieneen autoon ja aloin tuntea itseni taas nyljetyksi. Ajattelin olevani silti mielenkiintoinen ihminen. Sillä ajatuksella pidin itseäni pystyssä. Sille ajatukselle olen luonut tänään aikaa. Ovatko toiset mielenkiintoisempia ihmisinä kuin toiset? Nyt voin jo vastata, että ihmiset eivät ole mielenkiintoisia. Kaikki ovat yhtä yhdentekeviä, säälittäviä ja hölmöjä kömpelöissä pikkuihmisen ajatuksissaan ja huolissaan. Vaikka olisin partasuinen lasinpuhaltaja, teollinen muotoilija, pöhöttynyt oopperadiiva tai charmantti live-lähetyksen juontaja tatuoiduin käsivarsin, mikään ei tekisi minusta sen mielenkiintoisempaa kuin tusinatavaraluokanopettajasta tai ultramaratoonarista tai mistä tahansa itsensä esille nostajasta ja tähtiin kurottajasta. Ajat

Mistä tuntee joulun? Ylen joulukalenterista. Tonttuakatemia. Taas on joulumieli hukassa. Taas siivotaan. Taas kysytään se iänikuinen kysymys, miltä joulu tuoksuu ja vastaus on hyasintti ja Tolu. Taas tulee mieleen Suomisen perheen Olli ja 50-luku ja vastenmielinen tekopirteys, aikaan sidottu tekopirteys. 50-luvulla lasten piti olla reippaita, että saatiin sotakorvaukset etuajassa Neuvostoliitolle maksettua. Minun opetus on kuin Ylen joulukalenteri: tylsää, ennalta arvattavaa ja turvallista. Olen Olli Suominen ja olen eri kiva ja joulu eri ärsyttävä traditioklöntti.

Tänä vuonna minulla on Suomen vapa-ajattelijoiden liiton, ei vapaa-ajattelijoiden, siis vapa-ajattelijoiden liiton adventtikalenteri. Ensimmäisessä luukussa oli tällainen ajatelma: Sinulla on kiire laittaa lapset ajoissa nukkumaan. Sinulla on kiire ajaa oppilaat luokasta  ulos välitunnille räntäsateeseen. Sinulla on kiire jonnekin, mitä et itse edes tiedä. Jos tietäisit, mihin sinulla on kiire, se loppuisi välittömästi. Haluat olla huolissasi, koska se on elämän kokemuksesi pohja. Huolehdit hampaistasi, vaihdat säännöllisesti alushousut. Olet pieni sintti vain. Vaihda kovalevyä ja tyhjennä työpöytäsi opettajan oppaista. Polta päiväkirjasi. Revi käyttäjätunnukset, salasanat. Saat elämän vielä takaisin.