Suomen vapa-ajattelijoiden liiton neljäs luukku paljastaa pyhimyksen, marttyyrin. Pyhä Bartholomeus, kansan kielessä pyhä Markku, hymyilee luukussa. Hän on harmistuneen näköinen. Hänessä ja häkkiin vangitussa minkissä on paljon samaa: kärsivä ilme, mieliharmi, mielipaha ja ahdas taivas, jonka alle ei aurinko paista. Markku on kaikkien raskautettujen ja toisten yläpuolelle itsensä nostavien ikioma pyhimys. Pyhä Markku julistaa, että kannattaa itse olla oikeassa ja antaa muiden olla väärässä ja etenkin kannattaa saada muut tuntemaan, että ovat väärässä, aivan kaikessa ja koko ajan. Näin Markku levittää pahaa oloa ja joulun sanomaa jokaisen tallin matalan kurkihirren alle. Markku raataa väsymättä, jotta muilla olisi joulu ja paha mieli. Markku ottaa liikaa vastuuta, tekee liikaa töitä, tiskaa ja kyökkii liikaa ja ottaa itselleen palkaksi vain mieliharmin, ahdistuksen ja näin kuluttaa itsensä, vähäiset voimavaransa ja kaikki ympärillään olevat loppuun. Sitten hän menee kerälle kylkiasentoon ja tunkee pienen pieniä nuppineuloja pahviseen joulutonttuun, jotta tonttu saisi töppöseensä vauhtia. Pienen pieniä ahdistuneen näköisiä pyhimys-Markkuja myydään joulumarkkinoilla ja päivittäistavaraliikkeiden lahjatavaraosastoilla ja joulukoristehyllyköillä. Kun pyhimys-Markkua heiluttaa, kusen keltaiset lumihiutaleet pöllähtävät ilmaan ja laskeutuvat Markun päälle.
Ystäväni käy työasioidensa takia Kiinassa monta kertaa vuodessa. Hän kuvaili kiinalaisia pöytätapoja kovin erilaisiksi kuin mihin meidät on Suomessa ja muissakin läntisissä maissa kasvatettu. Syöminen on sotkuista. Roskat heitetään reippaasti lattioille ja seinille. Ruokailu on kovaäänistä. Tarjoilijaa komennetaan kovaan ääneen. Nuudelikeittoja hörpitään äänekkäästi ja maiskutellaan mässyttäen ja roiskuttaen. Röyhtäileminen on tyytyväisen asiakkaan merkki. Ruuan loppuun asti syöminen on epäkohteliasta. Piereskelykin on ihan ok. Aivan kuin kiinalaiset ilkkuisivat meidän tavoillemme. Nythän on niin, että Kiina on ja tulee olemaan tärkeä kauppakumppani Suomelle vielä pitkään. Itänaapurin kanssa pärjäsimme sodan jälkeisinä vuosina erittäin hyvin, kun meillä oli viinaa vähän ja sekin huonoa ja kallista ja heillä erinomaista ja paljon. Suomalainen kaupparatsu opetteli mielellään venäläisiä pöytatapoja ja siinä sivussa sovittiin paperikombinaattien ja jäänmurtajien rakentamisesta.
Kommentit
Lähetä kommentti