Luokanopettajan arki

Viimeiselle viikolle on aina samat askelmerkit. Kokeneen koulunkäyntiavustajan pitää saada räjähtää, itkeä ja viestiä, että hän on hylätty ja häntä ei arvosteta. Hän tarvitsee sen. Tapa tehdä surutyötä, jota tämä raastava ihmissuhdetyö kuitenkin meihin jättää. Meidän pitää saada surra lomalle siirtymistä. Paitsi, että koulunkäyntiavustaja ei jää vielä lomalle. Ehkä häntä vituttaa opettajien siirtyminen kesälaitumille, josta tottakai opettajien pitää kokea ansaittua syyllisyyttä. Avustaja joutuu vielä laskemaan kirjoja, pulpetteja, laminoimaan uusia oppikirjoja. Mutta hän saa tehdä sen ilman lapsia, ilman alituista marmatusta, hiljaisilla käytävillä, vähän kuin kirjastossa tai pienessä ranskalaisessa kirkossa kaukana Normandian rannikolla, sen siideritilan vieressä, jossa Pasqal istuu puiston penkillä ja suree kuollutta vaimoaan haikean melankolisena.     Minun askelmerkkini on tyhjyyden kokemus, epäonnistumisen kokemus. Olen kevyesti masentunut. Tyydyn katselemaan maisemaa. Olen k

Opettajat haluavat hoivata, antaa hoivaa. Miksi? Miten niin? En tiedä, oletteko huomanneet seuraavaa tilannetta? Lapsi kaatuu pihalla. Sepeli on rikkonut housut polven kohdalta. Polvesta tulee verta. Sepeli asfaltin päällä on vaarallista. Lapsi itkee, tulee itkien opettajanhuoneeseen. Hoivan antamisesta kehkeytyy kilpailu. Empatian räystäät valuttavat välittämistä. Päätä silitellään, voivotellaan, lohdutetaan, haetaan Marianne-karkkia suuhun, revitään lahjetta ylös, puhdistetaan, desinfioidaan, kuivataan, kaivetaan sepelin jyvää pois orvaskedestä, lisää puhdistusainetta, vettä, kuivataan, laitetaan ilmava laskos, annetaan kotiin mukaan uusi taitos, laitetaan Wilma-viestiä kotiin, annetaan lupa olla sisällä seuraava välitunti. Avustaja avittaa, opettaja touhuaa, rehtori kysyy, miten pikkusella menee? On tarve hoivata. On tarve olla tarvittu. Kun lapsella on polvessa reikä, opettaja kokee olevansa tarvittu ja kaivattu. Se on tunteena kaivattu. Kuinka yleistä onkaan mennä luokan eteen

Hei! Minun nimeni on Äiti. Olen keski-ikäinen, -keskiluokkainen äiti. Miksi tyttäreni ei ole saanut koulusta yhtä oikeaa ystävää, sydämen valittua, sellaista kuin amerikkalaisissa high schooleissa on? Sen nimi voisi olla Jessica c:llä tai Nancy tai ihan vaikka Pirjo purjosipuli. Älkääkä vaan sanoko, ettei se ole koulun tehtävä hankkia minun pikku murulleni ihka oikeaa, aitoa sydämen ystävää, sydämen valittua. Minä vaadin, että tyttärelläni on salainen päiväkirja omille, ihka omille pikku riikkisille salaisille ajatuksilleen ja sitten ihana Jessica, joka on bestis ja jonka kanssa he kikattelevat, ovat kovaäänisiä ja opettaja joutuu heitä torumaan ja repimään heitä erilleen. Minä haluan kuulla, että opettaja on aivan epätoivoinen ja neuvoton tyttäreni ja Jessican kanssa, kun he ovat niin kuin muita ei olisi, vain he kaksi ja heidän salaisuudet ja kikatus.     Olen luovuttanut. Nyt sen jo tiedän: kesälomasta on tulossa tyttärelleni yksinäisyyden linnake. Kukaan ei hae. Kukaan ei kika

Luokanopettaja toivoo, että luokasta kasvaisi lukuvuoden, yhteisten lukuvuosien aikana ryhmä, joka on kiinteä, kaunis ja harmoninen. Kaikilla olisi oma paikka, oma tila ja ei syntyisi klikkejä. Luokkaani on syntynyt klikki. Klikin muodostaa kaksi poikaa ja kolme tyttöä. He ovat kasvaneet irti luokasta ja eriytyneet. He eivät enää kuule minua, luokkaa. He näyttävät omalakisilta. Koulunkäynti on heille irrallista. Liikunnassa he vetäytyvät omaan ryhmään. He tanssivat ja tekevät muuveja ja kikattavat ja leikkivät omaa leikkiä yhteisen leikin sisällä. Katselen sitä väsynein kevätsilmin, kuin unen läpi, usvan takaa. He tulevat syömään myöhässä, viipyvät ruokalassa liian kauan. En pääse kiinni. En osaa tarttua. En jaksa löytää sanoja. Yritän sanoittaa heille, miltä heidän toimintansa näyttää, mutta minua pelottaa, että he ovat liian irti ja minulla ei ole voimavaroja, osaamista, taitoa saattaa heitä enää yhteiselle tielle. Tässä vaiheessa kaikki tuntuu jo liian myöhäiseltä. Annan kaiken t

Olimme kuuntelemassa eilen Helsingin poliisisoittokuntaa. Sehän olikin verraton big band, poliisien lippulaiva ja aina mukana juhlallisuuksissa. Muhkeaa sointia paskalla akustiikalla kuten aina Jyväskylässä. Soittokunta oli nuori ja vireä. Oli muhkea vaskisektio, paljon puupuhaltimia, bassorumpu, patarumpuja, kongia, bassoklarinettia, pikkolohuilua ja perusbändi. Ammattilaisorkesteri. Poliisit tietysti valistivat. Oli Lasten liikennelaulua, kypärän kiristys-bluesia, 112-valistusta, liikennevalo-boogieta, pelastusliivien oikeaoppinen kiristysjenkka, Simpsonien tunnusmelodiaa, rosvojen kiinniottoa, bändin soittimien esittelyä ja kiusaamisen vastustus-reggaeta. Lavalle kömpi muhkea leijonahahmo. Hyvä pumppu. Tuli hyvä mieli toukokuisen kiireen ja melskeen keskelle. Voisiko opettajilla oli vastaavanlainen pumppu. Millainen se olisi?   Opettajien big band. Nokkahuiluperhe olisi vahvasti edustettuna. Olisi sopraanohuilua, alttohuilua, tenorinokkista ja lihava Markku-ope soittelisi basso

Taloyhtiön viemärit pitäisi rempata. Urakkasuunnittelija ei suosittele halvinta ratkaisua: toiseksi kallein ja kallein vaihtoehto saavat asiantuntijoiden siunauksen, tietysti. Halvimmalle tavalle annetaan lyhyempi takuu ja lyhyempi vakuutus vakuutusyhtiön taholta. Kaikin tavoin annetaan ymmärtää, että halvin on huono ja ei jatkoon! Totta kai ymmärsin ja muutkin ymmärsivät, että näin aina toimitaan. Esitellään Lada, Skoda Octavia ja Rolls Royce. Kokouksessa syntyi massakonsensus, massaymmärrys, että Skoda on meidän ratkaisu. Olin itse Ladan kannalla.   Halvimman Lada-ratkaisun nimi viemärikielessä on pinnoitus, jonka hinnoitus on halvin. Pinnoituksessa keraamista epoksimassaa kuumennetaan vanhan valurautaviemärin sisään. Skodassa suoritetaan sukitus. Sukituksessa vanhan valurautaviemärin sisään ujutetaan uusi muovinen viemäriputki. Voisiko Martta-liitto sukittaa putket halvemmalla? Seitsemällä veljeksellä sukitettu putki huovutettuna voisi olla ratkaisu? Vai tarttuuko paska veljeks

Kaupunki siivosi piha-alueitaan, lähialueitaan peruskoulun johdolla, luokanopettajien valvovan silmäin alla. Nyt silmäin alla kasvatustieteiden maisterin poimittiin tyhjiä nuuskapurkkeja, huumeruiskuja, McDonaldsin muovisia mukeja ja pillejä roskapusseihin. Opettajan tuli valvoa, että oppilaan kotona mukaan tuodun roskapussin suu suljettiin yksinkertaisella siansorkalla ennen kuin se laitettiin kaupungin sponsoroimaan mustaan logottomaan jätesäkkiin. Hienoa! Lapsista päivä oli hauska. Niin minustakin. Ei tarvinnut keksiä lomaa odottaville lapsille puuduttavia matikan, äikän kertausmonisteita. Myös kevätjuhlaharjoitukset sai unohtaa. Neuvostoliitossa roskaava neuvostokansalainen sai muutaman vuoden leirikomennuksen. Pohjois-Koreassa taitaa olla sama homma. Pysyy nurkat puhtaina, jos yöllä pelkää, että musta auto pysähtyy talon eteen. ”Vapaassa” kapitalismissa meillä on vapaus ja oikeus sotkea oma selusta. Paljon tavaraa, upeaa kuluttamisen juhlaa ja paljon paskaa. Sitä oli kadun varr