Viimeiselle viikolle on aina
samat askelmerkit. Kokeneen koulunkäyntiavustajan pitää saada räjähtää, itkeä
ja viestiä, että hän on hylätty ja häntä ei arvosteta. Hän tarvitsee sen. Tapa
tehdä surutyötä, jota tämä raastava ihmissuhdetyö kuitenkin meihin jättää.
Meidän pitää saada surra lomalle siirtymistä. Paitsi, että koulunkäyntiavustaja
ei jää vielä lomalle. Ehkä häntä vituttaa opettajien siirtyminen
kesälaitumille, josta tottakai opettajien pitää kokea ansaittua syyllisyyttä. Avustaja
joutuu vielä laskemaan kirjoja, pulpetteja, laminoimaan uusia oppikirjoja.
Mutta hän saa tehdä sen ilman lapsia, ilman alituista marmatusta, hiljaisilla
käytävillä, vähän kuin kirjastossa tai pienessä ranskalaisessa kirkossa kaukana
Normandian rannikolla, sen siideritilan vieressä, jossa Pasqal istuu puiston
penkillä ja suree kuollutta vaimoaan haikean melankolisena.
Minun askelmerkkini on tyhjyyden kokemus,
epäonnistumisen kokemus. Olen kevyesti masentunut. Tyydyn katselemaan maisemaa.
Olen kevyesti hylätty. Tyydyn miettimään, miksi käteni niin vähän hyväilevät,
miksi päätäni niin harvoin pörrötetään, miksen ole don Quijote, suuri rakastaja
heinänkorsi hampaissa? Ne ovat minun askelmerkkejäni. En ole syvällä. Kevyesti
hajoan, en atomeiksi, lihakimpaleiksi, mutta ristiriitaiset möykyt vetävät
minua moneen suuntaan. Käyn Mollin sivuilla ja selailen muita työpaikkoja. Olen
vähän katkera. Haluaisin tehdä jotain muuta työtä. Haluaisin tehdä työtä, jolla
ei ole tarkoitusta. Kasvatustyöllä kun koetaan olevan tarkoitus, suunta,
päämäärä. Mitä enemmän työssä on tarkoitusta, sitä pienempi korvaus. Näin loman
kynnyksellä, kun olen loppuun kulutettu, nurkkaan ajettu, henkisesti piesty,
haluan syksyllä aloittaa työssä, missä ei ole mitään tarkoitusta ja saatanan
kova liksa! Vaikkapa sijoitusneuvontaa, metsän myyntiä, mainosalaa,
sulariwelho.
Ennen kesälomaa olen myös luulosairas. Maksani on varmasti kirroosissa.
Haimani insuliiniresistenssi on aivan varmasti olematon. Eturauhasessani on
oltava jotain vikaa. Minulla on varmasti aivosyöpä. Eilen nenästäni tuli ulos
mantelitumake, nyt en tunne enää tunteita. Sepelvaltimoni ovat aivan varmasti
aivan tukossa. Aortta repeää huomenna. Keuhkosyöpänikin lienee pitkällä.
Kielessä on varmasti kasvain. En näe itseäni, harmaakaihi. En tunnista enää
tarpeitani, unihäiriö, stressi, ummetus, ripuli, kadotus, eksistentiaalinen
ikäkriisi. Jos näen unta, niissä minua tapetaan, pilkotaan.
Viimeiset askelmerkit. Tutkikaapa niitä itsessänne ja toisissa.
Mielenkiintoista.
Kommentit
Lähetä kommentti