Luokanopettajan arki

Murrosikä ei saisi näkyä eikä kuulua. Äänenmurroksen ajan poikalasten tulisi olla äänieristetyssä tilassa. Aknenaamainen, rasvaihoinen näppylänaama kuuluu maapohjakellariin Avitsid-voiteineen ja Roaccutan-hoitokuureineen. Masturbaatio on helvetin kiusauksia, Lusifeeruksen tekosia, pornolehdet ja -elokuvat ja niiden rietas sukupuolikuvasto on kuvottavaa. Murrosikä ei saa kuulua, näkyä ja sen olemassaolo pitää piilottaa. Sen tulee olla tabu.    Osa luokkani pojista innostui muovailemaan lumesta majesteetillisiä falloksia, liki kolmemetrisiä, suonikkaita, ryhdikkäitä mulkkuja raapimaan taivaankantta. Kivekset tai kassit pyöriteltiin suuriksi ja terska mulkun tappiin. Ajattelin, että hyvä, nyt on oikea tapa käsitellä murrosikää. Obeliski puperteetille ja keskittynyttä, ylpeää kuvanveistoa!    No, ei se hyvin päättynyt. Jo tuli itku, ikävä, tyrmistys, närkästys, häpeä ja pelko, mitä meidän koulusta ajatellaan, kun pihalla sojottaa laiha lipputanko ja runsasmuotoinen kyrpä täydessä juhlakunn

 Nyt kun näitä kitarasankareita ja kuplettikuninkaita kuolee, niin ystävät heti väittämään, että se nyt oli taas sellainen viimeinen mohikaani. Ei sellaisia enää tule. Se oli monitaituri, multitalent, ei niin monipuolisia jätkiä enää synny. Sitten väitetään, että sillä (edesmenneellä) oli niin iso sydän, leveät harteet ja niin uskomattoman suurta ystävyyttä se pysty osoittamaan ja ei sellaisia enää tule. Perkele, sellaisia ei enää tule, kun sellaisia ei koskaan ole ollutkaan. Kuollutta käsitellään silkkihansikkain, tietysti.   Mikä tässä sitten minua taas mättää, ärsyttää, vituttaa? Se tietysti, että samanlainen paskanpuhuja kuollut on ollut kuin kaikki muutkin. Yhtä ristiriitaisilla tunteilla, yhtä ärsyttävillä piirteillä varustettu yksilö ja sellaisia sitten ei tule. Kyllä niitä tulee tai sitten ei tule. Olkoon tullakseen tai olkoon tulematta.    Koko kansakunta muistelee, missä olin silloin, kun ensi kerran kuulin sen laulun, jonka teki, tuotti ja sävelsi se sellainen, jollaisia ei

 Eppu Normaalilla on kappale " Tihkumme seksiä". Minä en tihku seksiä. Tihkun myrkkyä. En enää pysty kuuntelemaan Tihkumme seksiä-kappaletta. Se on minulle mahdoton. Minä tihkun myrkkyä. Minut on kyllästetty katkeruudella, satuttamisen halulla ja vihalla.    Viime päivien aikana varmistuin kipeästä tosiasiasta: Minulla on aina oltava joku, jota mä inhoan aivan järjettömästi, koko sydämestäni, täydestä halusta. Minulla on aina ollut, lapsesta asti joku, jota vihaan ja joka mua inhottaa niin, että tärisen vihasta. Niin, luokanopettaja ja näin alkeelliset mielenhallintatavat! Onneksi olen siitä tietoinen, ehkä. Nyt inhoni, vastenmielisyyteni, vihani kohde on naapurini. Ei se ole mulle mitään tehnyt. Ei se ole mulle sanonut pahasti. No, mitä vittua sitten? En osaa vastata. Ikään kuin olisin rationaalisesti päättänyt, että niin sen tietysti täytyy olla ja hyväksyn sen. Minulla on oltava kohde, johon suuntaan kaikki patoutumani ja siitä kohteesta tulee minulle maailman tärkein ja s

 Joululomalla löysin Iron Maidenin pitkästä aikaa. Radio City soitti Hallowed be thy Namea. Kuuntelin, itkin ja kuuntelin. Mitä itkin? Itkin Steve Harrisin melodiatajua, hänen tajuaan säveltää niin, että sävellyksessä on depressiota ja maniaa. Jatkoin kuuntelua. Aces high. Churchillin puhe 4.6.1940 parlamentille Saksan valmistellessa invaasiota maalta, mereltä ja ilmasta. Lainaan postaukseeni Winstonin puheen sen pätkän, joka on Acesin alussa: " We shall go on to the end. We shall fight in France, we shall fight on the seas and oceans, we shall fight with growing confidence and growing strength in the air, we shall defend our island, whatever the cost may be. We shall fight on the beaches, we shall fight on the landing grounds, we shall fight in the fields and in the streets, we shall fight in the hills; we shall never surrender.     Kitarat käynnistyvät heti puheen jälkeen. Pilotit, lentäjä-ässät juoksevat Spittfireihinsä nahkatakeissaan käydäkseen ilmataisteluja natsien Stukasej