Luokanopettajan arki

Pitääkö luokanopettajan tietää, mitä tarkoittaa hyvä journalistinen tapa? Pitääkö esimiehen tietää, mitä tarkoittaa hyvä esimiestapa? Ensimmäiseen vastaus on ei, jälkimmäiseen kyllä. Suomessa on sananvapaus. Kun kirjoittaa mielipidekirjoituksen, lehdet yleensä vaativat, että se julkaistaan omalla nimellä. Kipeitä aiheita julkaistaan myös nimimerkillä. Eräs luokanopettaja kirjoitti maakuntalehteen mielipidekirjoituksen, jossa hän kevyesti kritisoi työantajapuolta. Kritiikki kohdistui Veso-päivään. Kritiikissä luokanopettaja ihmetteli, miksi Vesossa   työnantaja ei kustanna ruokailua opettajille ja miksi työnantaja ei ole palkannut ulkopuolista kouluttajaa.   Hän allekirjoitti kirjoituksen omalla nimellään ja mainitsi minkä koulun opettaja hän on. Sitten alkoi sataa paskaa.   Työnantaja haukkui opettajan, vilautti suullisen huomautuksen mahdollisuutta ja peruste oli, että opettaja ei olisi saanut merkitä koulunsa nimeä mielipidekirjoitukseensa. –Et voi puhua koko koulun puolesta. As

Häpeän. Häpeän olla luokanopettaja, kansankynttilä, tulevaisuuden toivojen kasvattaja. Häpeän, että joudun siivomaan, kun työstä saamani palkka ei riitä. Siivoan teollisuushallia ja fysikaalista hoitolaitosta kahtena päivänä viikossa. Jynssään paskaisia vessanpyttyjä puhtaaksi. Minä, joka kasvatan yhteiskunnan toivoja! Minä, joka työskentelen maailman parhaassa koulujärjestelmässä.   Pelkään, että joku tuttu näkee minut alennustilassani. Miten sen selittäisin? – Miten niin palkkasi ei riitä, korkealle koulutettu kunnan virkamies? Mitä minä siihen hädissäni, häpeissäni vastaisin? Kun ei riitä, ei riitä. Ei tullut rikkaita myötäjäisiä. Ei osunut metsää perheelleni. Ei ole edes perintöhopeoita, kultaisia kelloja, jota kiikuttaa kaniin. On vain palkka ansiotyöstä. Sitten ovi aukeaa ja vanhempi fysioterapeutti näkee minut ja naurahtaen sanoo:- Aah, ahkera-Liisahan se siinä. Terve Markku! Hävettää.    Häpeän myös sitä, että ammattijärjestö OAJ lepsulla asenteellaan on tehnyt ammattikunn

Ville Valo tekee komean paluun Agentsin kanssa. Syksy, ruska, Agents, Esa Pulliaisen sinivalkoinen kitara ja kuin uudesti syntynyt Badding, Ville Valo. Onko olemassa suurempaa sentimentaalisuutta, melankoliaa ja kaipuuta johonkin vanhan ja aitoon, jota ei ole olemassa. Jota ei ole ollutkaan olemassa. Aika entinen oli aivan yhtä kurjaa kuin nykyinenkin. Aika kultaa muistot. Nostalgiaan on ihana uppoutua. Tyyni järven pinta, jonka rannalla sauna lämpiää. Lasissa jaloviinaa. Ruskan värjäämät puut järven rannalla ja peilikuva tyynessä järven pinnassa. Tähdet, tähdet, enkö tulla jo saa. Kuihtuu kesäinen päivä.   Yksinäisyys ja vesilinnun rääkäisy järven selän tuolta puolen. Kuin väreilevä kaitafilmi, pystyn kuvittelemaan, kuinka isoisä soutaa rantaan syysverkoilta. Se vetää veneen talaalle, nostaa verkot, käy lisäämässä saunaan puita ja alkaa selvittämään verkkoja. Olutpullo aukeaa. Lehtien haravointia. Tiellä traktori. Äänet kuuluvat kuin pumpulissa. Kaikki kuin unta.   Nostalgi

Paavo Berglundille kuulunut Bechstein-flyygeli soi edelleen. Se oli Paavon työkalu. Paavo oli kuuluisa kapellimestari. Se jäi Paavolta. Siitä Paavo tunnetaan. Sibelius tunnetaan sikareistaan. Paavo Nurmi piikkareistaan. Timo Jutila nuuskaamisesta ja rillaamisesta ja vuodesta 1995. Hovioikeuden neuvos muistetaan laillisuusmiehenä. Ennen vanhaan edesmenneestä poliisista saatettiin sanoa, että siinä oli kova kaveri pamputtamaan ja äkeä mies. Mistä opettaja tunnetaan?    Karttakepistä. Sillä oli aina karttakeppi. Sillä se huitoi, näytti, löi ja rankaisi. Sillä opettajalla oli mahdottoman kaunis käsiala. Se opettaja pukeutui aina kuin satuhahmo.   Sillä opettajalla oli niin ihania kiiltokuvia. Se opettaja ohjasi kulmakarvoilla. Kulmakarvoilla piti kuria. Toinen opettaja taas muistetaan heikoista hermoista, impulsiivinen raivotar.   Yksi opettaja jätti jälkeensä vainoharhaiset kuulustelut ja aina jännitteisen tunnelman. Se opettaja taas oli aina ystävällinen ja empaattinen. Sitä opettaj

En ole vielä loppuun palanut. Olen syvästi väsynyt. Ensin on tilapaisesti väsynyt, sitten kroonisesti eli syvästi väsynyt, sitten uupunut, lopen uupunut, kevyesti loppuun palanut ja lopulta loppuun palanut eli burn out. Mistä tiedän olevani vasta syvästi väsynyt? Suunnittelen tulevaisuutta, en unohtele aivan kaikkea ja sitten se, että vielä jaksan seistä omilla jaloillani ja puolustaa omia mielipiteitäni. En ole vielä kokemassa sulamista ja yhtymistä suureen opettajalaumasieluun ja antautumista lopulliseen kompromissiin. Kompromissitilassa pää vain nyökyttelee, silmät kyyneltyvät, ääni on käheä ja kurkkuun takertunut ja eteenpäin kävely on pumpulista ja vastahankaista. Olen siitä iloinen. Viime viikon aikana kävin erään keskustelun, jonka jälkeen vakuutuin tautitaksonomiastani.    Keskustelu koski hmm.. mitäpä muutakaan kuin yhteisiä pelisääntöjä. Kuvailen keskustelun kulun. En opeta historiaa luokalleni. Sitä opettaa toinen luokanopettaja. Hän laittoi erään pojan vanhemmille ko

Sain kuulla tänään vaimoltani, että olen uupunut. Olen lähellä loppuun palamista. Puhun koulutyöstä, oppilaista, liian alhaisesta palkasta katkerasti. Nukun yöt huonosti. Jo illalla alan latautua, jännittyä, hermostua seuraavaa aamua kauhulla jännittäen. En ole onnellinen. Lusin elämääni kuin vanki tiilenpäitä lukien. Hätkähdin. Silmiä alkoi kirveltää. Minut peilattiin suorasti ja julmasti omaan elämän tilanteeseeni. En ole onnellinen työssäni. En tiedä, johtuuko se luokastani? Henkilökemiamme eivät ole parhaat mahdolliset. En ymmärrä oppilaita. Olen ymmälläni, hämilläni monessa asiassa. En tiedä, johtuuko se koulun aikuisten henkilökemiasta? Ovatko he minulle liian tylsiä? Teenkö liian vähän asioita vapaa-ajalla, jotka tuottavat minulle iloa, rentoutta ja vastapainoa? Olen kuin vanki, hengitykseni ei kulje. Minusta tuntuu, että joku tutkii, tarkkailee ja raportoi työni laadusta jollekin viskaalille. Vainoharhaa? Ei ole. Tarkkailen itse toimintaani ja minua pelottaa, että unohdan mu

Psykiatri Kalle Achte täytti 90 vuotta. Hesari teki Kallesta jutun. Onnea Kalle! Kalle määritteli onnellisuuden sanoilla, jotka jäivät kaikumaan koko päiväksi korviini. Kalle sanoi, että onnellinen on ihminen, joka ei kärsi syyllisyyden tunteista ja jolla on hyvät ihmissuhteet. Ei kärsi syyllisyyden tunteista. Voi kamala! En muuta teekään. Tunnen syyllisyyttä välillä jopa näkemistäni unista. Aiheellista vai aiheetonta. Kalle tarkoitti varmasti aiheetonta syyllisyyttä.    Olen koko ajan syyllinen. Opettajana en muuta välillä tunnekaan kuin syyllisyyttä. Olenko osannut opettaa tarpeeksi hyvin? Olenko opettanut riittävästi? Jätänkö heitteille? En kai ole liian laiska? Sitten minun suurin syyllisyyteni. Syyllistyn sellaiseen, etten pidä opettamisesta. En pidä asioiden pilkkomisista ja osien opettamisesta ja kasaamisesta kokonaisuuksiksi. Mikä on rangaistukseni? Elinkautinen syyllisyys väärästä ammatin valinnasta? Pidän keskusteluista lasten kanssa. Syyllisyys säilyy. Olen lempeä ja ar

Me ei tehdä yhdessä mitään. Näin ajattelin eräänä lauantaina itsestäni ja perheestäni. Me ei tehdä ikinä yhdessä mitään. Näin jatkoin ajatusta. Kenen ongelma se on? kysyin. Kun mietin vastausta, huomasin, että ongelma tai asian pohdinta oli vain minun päässäni. Kaipasin toimintaa. Olin kuin 80-luvun alun Pelle Miljoonaa ja Ratsiaa diggaileva punk-rokkari. Kaupungin betonilähiö ei tarjonnut muuta kuin nuokkarin, jossa voi harrastaa syljeskelyä ja c-kasettien kuuntelua.   Olen aikuinen mies ja kaipaan säpinää. Antakaa moottorisaha ja lava ja kasa epäkohtia, joiden kimppuun hyökätä. Kaukainen on tuo pilvilinna. Olen perheen isä. Tilipäivään on viikko. Tili miinuksella. Luotto vinkuu. Minun säpinäni on imurointi ja pyykinpesu. Välillä vilkuilen ulos ikkunasta. Voisin käydä sienessä. Voisin käydä soutelemassa. Sitten ajattelen, että me ei tehdä yhdessä mitään? Esitän jatkokysymyksen. Mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Mitä meidän pitäisi yhdessä tehdä?    Raskas viikko on takana. Kaik

Kyyneltyvät silmät. Tiedättekö? Olen huomannut, kun olen väsynyt ja edessäni on huutava luokka, joka haluaisi tehdä sata ja yhtä asiaa ja kaikkein viimeiseksi sitä, mikä minulla, suurella opettajalla, on heille tarjota OPS:n hengessä, niin silloin se tapahtuu. Silmäni kyyneltyvät. Pala on kurkussa. Maa haluaisi minut nielaista. Aloitan rykimisen. Kasvatan ääntäni. Annan sen pauhata ja tykitän tehtävänantoni jyräten ilon ja spontaaniuden. Olen taas ilmatilan herra ja kaikkia vituttaa ja vaadin hiljaisuutta ja työrauhaa ja pakotan oppilaat hymyilemään minulle. Pakotettu hymy on säälin ja ivan hymyä. Mutta kyyneltyvät silmät. Mikä on sen fysiologia? Löytyykö sille selitystä? Ilmiö on hyvin yleinen. Työkavereillanikin kyyneltyvät silmät helposti. Miksi?     Tukala tilanne laukaisee kuivuvat silmät, jota kyynel kosteuttaa. Tukala tilanne laukaisee erilaisia tunteita. Ollaan hyväksymisen, hylkäämisen, riittämättömyyden alttarilla. Oppilaani eivät pidäkään minusta. He eivät rakastakaan m