Me ei tehdä yhdessä mitään. Näin ajattelin eräänä lauantaina
itsestäni ja perheestäni. Me ei tehdä ikinä yhdessä mitään. Näin jatkoin
ajatusta. Kenen ongelma se on? kysyin. Kun mietin vastausta, huomasin, että
ongelma tai asian pohdinta oli vain minun päässäni. Kaipasin toimintaa. Olin
kuin 80-luvun alun Pelle Miljoonaa ja Ratsiaa diggaileva punk-rokkari.
Kaupungin betonilähiö ei tarjonnut muuta kuin nuokkarin, jossa voi harrastaa
syljeskelyä ja c-kasettien kuuntelua.
Olen aikuinen mies ja
kaipaan säpinää. Antakaa moottorisaha ja lava ja kasa epäkohtia, joiden
kimppuun hyökätä. Kaukainen on tuo pilvilinna. Olen perheen isä. Tilipäivään on
viikko. Tili miinuksella. Luotto vinkuu. Minun säpinäni on imurointi ja
pyykinpesu. Välillä vilkuilen ulos ikkunasta. Voisin käydä sienessä. Voisin
käydä soutelemassa. Sitten ajattelen, että me ei tehdä yhdessä mitään? Esitän
jatkokysymyksen. Mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Mitä meidän pitäisi yhdessä
tehdä?
Raskas viikko on
takana. Kaikille raskas viikko. On ollut lasten sairastelua ja töistä
poissaoloa. Vuorovaikutus opettajien ja oppilaiden kanssa on raskasta, vaikka
se olisi kuinka hedelmällistä. Miksi lauantaina pitäisi jaksaa, jaksaa yrittää
edes mitään? Ei pitäisi. Todellakaan
pitäisi.
Ongelmani on
autopilotti. Arkisin suoritan kotitöitä automaatiolla. En pysähdy. Painan. Olen
diesel. Puran ja täytän tiski- ja pesukoneen. Imuroin miettimättä. Harrastukset
toimivat autopilotilla. Vie reeneihin ja hae. Tee lenkki välillä tai leiki
apuvalmentajaa. Automaatio ja diesel. En saa autopilottia sammutettua
viikonloppuisin. Haluan saada aikaiseksi. Kaipaan toimintaa. Ja miten
taidokkaasti siirrän saman kiduttavan tehokkuuden perheeseeni. Se tarttuu.
Tartutan sen toisiin. Lopputulos on kaikkien vitutus ja näin me tulimmekin
tehneeksi jotakin yhdessä. Ou jee!
Lauantain
ehtookellojako mieleni kaipaa? Niilläkö saan autopilotin hetkeksi pois päältä?
Kommentit
Lähetä kommentti