Luokanopettajan arki

Voisi se taipua tähänkin muotoon. Koska parhaiten tiedän, miten muistokirjoitus pitää kirjoittaa, olen kirjoittanut sen itse. Postuumisti se luettakoon. Jos joku saa sen lukea ääneen, lukekoon Sirkku, jolla on neutraali ääni ja hillitty äänenkäyttö.   Minä, joka tiedän kaikesta kaiken tässä laitoksessa (tai ainakin muita paremmin), kerron nyt, miten olen saavuttanut asemani. Tämän jälkeen kukin teistä voi saavuttaa saman aseman.   Se, miksi minusta on tullut kirjasto-, seurakunta-, av-, juhla-, tn-, liikunta- ja musiikkivälinevastaava johtuu siitä, että olen jaksanut keskittyä yhteen asiaan jopa 30-45 minuuttia. Keskittymisellä tarkoitan sitä, että kun te muut olette häsänneet pää sauhuten kierrepäivyrit nenässä kiinni tietämättä edes mistä yleensä puhutaan ja mihin milloinkin pyritään, silloin minä olen astunut askelen syrjään, poistunut painekattilasta ja keskittynyt. KESKITTYNYT, TUTKINUT ja SELVITTÄNYT. Siksi minulla on ollut aina jäsennelty ja mietitty vastaus ja olen saavu

- Erbarme dich mein liebster Jesu! laulaa alttosolisti Bachin Matteus-Passiossa. Armahdusta hakee moni laupias opetusalallakin. Kuka opettajan lopulta armahtaa? Tarvitseeko opettaja armahdusta? Jos armahdusta osaisi pyytää yhtä kauniisti kuin alttosolisti Matteus-Passiossa, sen myöntäminen ainakin kävisi helposti. Armahtaako kesäloma uupuneen opettajan? Ovatko lomat opettajan armahdus? Eläkevuosissako armahdus? Armahtaako hauta ja viimeinen makuusija halvimmassa mahdollisessa, valkoisessa kangasarkussa kaupungin lapsia vuosikymmenet palvelleen virkamiehen? Kuolemassako meitä vasta odottaa armahdus? Onko lihallisuuteen tuomittu kehomme vasta mätänemisen kynnyksellä saava armahduksen?   Opettajan kilvoittelua kasvatuksen viidakossa voi käsitellä raamatullisilla käsitteillä. Syyllisyys ja armo ovat mukana arkipäivässä lähes päivittäin. Samoin laupeus ja nöyränä oleminen. Kohdata lapsi nöyrin mielin. Hyvä opettaja on oikeamielinen. Hän on vahva kuin Pietari ja kova kuin kallio. Hän

-Omissa oloissaan me osataan olla, sanotaan suomalaisista.   Osaammeko? - Suomalaisen tunnistaa isosta väkijoukosta, kun etsii poissaolevan, selin kääntyneen, ilmeettömän ja vieraantuneen, suomalaisen vuorenvarmat tuntomerkit. Ovatko?    Me olemme osanneet olla omissa oloissamme. Saamelainen tunturissa on omissa oloissaan. Lasse Viren 10 000 metrillä. Matti Nykänen hyppytornissa ja ilmalennossa ponnistuksen jälkeen. Maanviljelijä traktorin kopissa kyntämässä peltoa. Kalan uistelija järvellä. Tunturilla hiihtävä retki-suomalainen. Savusaunassa istuva lahoava äijän romu ilta-auringon leikkiessä iholla. Sanomalehteen syventynyt tupakoiva piippu-suomalainen. Kaikki edellä mainitut ovat esimerkkejä omissa oloissaan olevista suomalaisista. Kuitenkin omissa oloissa viihtyvään suomalaiseen liitetään helposti epiteetti erakko, syrjäytynyt, häiriintynyt vanhapoika, eläimiin sekaantuja tai jokin muu polttomerkki, jolla täydellisestä tehdään vajaa.       Sukupolvien perintönä suomalaisista l

Jos nyt kuolisin, muistokirjoitus voisi kuulua myös näin: -Aina käsi pystyssä! Se kuvaa Markkua parhaiten. Käsi oli niin pystyssä, että hän oli varmastikin jättänyt ottamatta jäykkäkouristuksen tehosterokotuksen. -Aina valmiina! Sekin kuvaa häntä oivasti. – Aina iloinen, hersyvä, nauravainen. Markku hymyili aina ja nauroi makeasti. Nauru ei ollut paskaista. Se oli maltillista, sopivaa, juuri   oikean laista. Markku oli kunnon mies. Unelmavävy. Joka paikan höylä. Diplomaattinen, sitäkin Markku oli. Ja todella sympaattinen.   Markku hurmasi sympaattisuudellaan. Pitkät silmäripset, koiran katse, suomenhevosen työmoraali ja maltillinen, hillitty käytös, ne oli Markun tavaramerkkejä. Markku oli viilipyttymäisen rauhallinen. Hän oli sillanrakentaja. Sai lapsista, kollegoista parhaat puolet esiin. Markulla ei ollut harmaata vyöhykettä, synninmustaa ja salaista persoonassaan. Niin me ainakin ajateltiin.    Markku kuului 15 vuotta koulun johtoryhmään, hallintokorporaatioon, vanhempainyhdi

Jos nyt kuolisin, muistokirjoitukseni olisi tällainen. Markku-ope on poissa. Kahvikuppi on taas pesemättä ja seisoo pöydällä likaisena. 15 työvuoden aikana hän ehti juomaan 2820 litraa kahvia. Hän toi harvoin kahvipaketin taukotilaan, mutta hörppi ja maksatti muilla kahvinsa. Kuolinpesä lupautunut hoitamaan oppilaitokseen Saludoa, jos se riittää (jos ei, niin Kultamokkaa), sovittavan määrän. Nuuskapurkin kantta Markku raotti henkilökunnalta ja oppilailta salassa, jotta muille ei tulisi paha mieli ja kurja olla, keskimäärin kaksi kertaa työpäivän aikana eli yhteensä hän kätki kostean huulimällin kaupungin omistamiin käsipapereihin 5640 kertaa. Siitä kertyi huomattava turha menoerä kaupungille, jonka lakimies pohtii, miten saatava saadaan kuolinpesältä karhuttua.   Pikkujouluihin Markku osallistui 13 kertaa. Kaksi meni tappiin asti, 8 kertaa Markku lähti ensimmäisten joukossa. Pikkujouluissa Markku leikki ääliömäisiä hassutteluleikkejä tottelevaisesti. Joulupöydässä herneet olivat M

Erityiskoulusta tuli erityiskonsultti käymään koululla. Hän konsultoi erästä oppilastani, tutki, mikä tälle oppilaalle olisi parasta mahdollista opetusta. Sain itseluottamukseni takaisin. Hänen ihmiskäsityksensä oli samanlainen kuin minulla. Hän ajatteli, että hyvä vuorovaikutus on tärkeintä. On tunnettava oppilaan taustat. Hän ajatteli myös, että kaikenlaiselle käyttäytymiselle on löydettävissä motiivi. Häiriökäytös, imarteleva käytös, vetäytyvä käytös ja kaikki muu inhimillinen julkikäyttäytyminen on motivoitua, sille on olemassa tarve. Sitten hän ajatteli, että opettajan tehtävä on luoda luokkaan sellainen henkinen ilmapiiri, että on hyvä ja turvallinen olla ja kukin oppilas saa ilmentää olemassaolonsa motiiveita omista tarpeistaan käsin. Ja päässäni soivat taivaan kellot. Sitä minä olen aina toitottanut, AINA.    Silti olen unohtanut ajatukseni, hylännyt teesini. Olen ollut aivopestynä katselemaan luokkaani ja oppilaitani ihmistaimina, joiden käytös on joko hyvää tai huonoa. Hu

Havahduin rakkauteen. Poimin perheeni likaisia vaatteita lattialta. Lasten vaatteet olivat nopeasti riisuttuja. Housut oli vedetty nopeasti jalasta siten, että ne olivat väärinpäin. Kalsaritkin olivat väärinpäin ja kiinni housuissa. Tunsin rakkauden niitä oikein päin käännellessäni ja pesukoneeseen syöttäessäni.   Tunsin rakkauden. Sähkösauna oli lämpöisenä minua varten. Radio Suomessa soi ”Puhelinlangat laulaa”. Kuulijoiden musiikkitoiveita, uutisia, säätiedotuksia merenkulkijoille, ilmoituksia Suomen teillä illan aikana sattuneista kolareista. Muistin ukkia. Ukin kanssa saunottiin ja kuunneltiin puhelinlankoja. Rakastin ukkia.   Tajusin   ruuhkavuosien rakkauden ja mistä sen voi löytää. Rakkaus ruuhkavuosina on tiskikoneen lataamista, pyykkien laittamista, iltasadun lukemista, omia kahvihetkiä harvoin, siivoamista, petaamista ja lasten ja perheen palvelemista. Sitähän Martti Suosalokin on puhunut. Halua antautua palvelemiseen, oman perheen, omien rakkaiden palvelemiseen.   Ra

Kirjoitan luokkatietoisuudesta, säätyläisyydestä, kateudesta ja vähävaraisuudesta suhteessa korkeampi tuloisiin. Nyt on niin, että hiihtolomaa on lähdössä viettämään kaksi perhettä.   Toinen perheistä on luokanopettajapariskunta, jossa on kaksi ihanaa, rakastettua lasta. Toinen pariskunta, urapariskunta,   etenee urallaan oksa kerrallaan ylöspäin, latva on lähellä ja sinne on ihana tehdä päiväpetolinnun pesä ravintoketjun, yhteiskunnallisen arvostusketjun ja palkannautintaketjun ylhäiselle näköalapaikalle. Menestyneellä uraperheelläkin on kaksi ihanaa, rakastettua lasta.   Perheet ovat hyviä ystäviä keskenään.   Uraperhe on pyytänyt opettajaperhettä hiihtoloman viettoon. Tunturikeskuksessa odottaa komea huvila, jonka omistaa uraperheen vaimon pörssiyhtiö. Puitteet ovat täydelliset. On vuolukivitakkaa, heti valmista kiuasta, rosterikeittiötä ja kummallekin perheelle oma asumissiipi.   Autoja pakataan.    Luokanopettajamies miettii menomatkalla autossa kiivaasti. Kunpa uraperheen lap