- Erbarme dich mein liebster Jesu! laulaa alttosolisti
Bachin Matteus-Passiossa. Armahdusta hakee moni laupias opetusalallakin.
Kuka opettajan lopulta armahtaa? Tarvitseeko opettaja
armahdusta? Jos armahdusta osaisi pyytää yhtä kauniisti kuin alttosolisti Matteus-Passiossa,
sen myöntäminen ainakin kävisi helposti. Armahtaako kesäloma uupuneen
opettajan? Ovatko lomat opettajan armahdus? Eläkevuosissako armahdus?
Armahtaako hauta ja viimeinen makuusija halvimmassa mahdollisessa, valkoisessa
kangasarkussa kaupungin lapsia vuosikymmenet palvelleen virkamiehen?
Kuolemassako meitä vasta odottaa armahdus? Onko lihallisuuteen tuomittu kehomme
vasta mätänemisen kynnyksellä saava armahduksen?
Opettajan kilvoittelua kasvatuksen viidakossa
voi käsitellä raamatullisilla käsitteillä. Syyllisyys ja armo ovat mukana
arkipäivässä lähes päivittäin. Samoin laupeus ja nöyränä oleminen. Kohdata
lapsi nöyrin mielin. Hyvä opettaja on oikeamielinen. Hän on vahva kuin Pietari
ja kova kuin kallio. Hän on sitkeä kuin Paavali seurakuntiensa johtajana. Hän
on innokas kuin verenhimoisin inkvisiittori, kristuksen soturi, toki taistelemassa
oikean asian eli korkeampien inhimillisten hyveiden puolesta. Opettaja uhrasi monta tuntia omaa aikaansa
hyvän asian puolesta. Lucifer, sielunvihollinen, pääperkele kiusoittelee
opettajaa tämän kilvoittelussa tarjoten oikoteitä onneen.
Syyllisyys ja
armo sisältyvät myös Aristoteleen hyveteoriaan. Oppilaiden kohteleminen oikeudenmukaisesti
ja kohtuullisesti Aristotelisten hyveiden valossa työstää ajatusta yleisemmällä
tasolla ja ikään kuin hieman korkeamman kukkulan päältä katsottuna. Syyllisyys
ja armo ovat opettajassa itsessään olevia tunteita ja ajatuksia siitä, että
mitenkä päivä nyt sitten ihan oikeasti meni. Oppilaan epäoikeudenmukainen
kohtelu suhteessa toisiin saattaa syyllistää päiväänsä kriittisesti puntaroivan
opettajan. Sanoinko oikein sanoessani sille niin ja näin? Lisäsinkö ennestään
jo suurissa ongelmissa olevan lapsen elämää antamalla liikaa läksyjä tai muulla
tavoin lisäämällä taakkaa olemalla vaatimuksissani kohtuuton ja sokea? Odotinko
joltakin lapselta sellaista, johon hänestä ei vielä ole? Ajattelinko liian
sokeasti vain hyvää jostakin jo aika lailla itseänsä paaduttaneesta lapsesta?
Enkö uskaltanut nähdä vakavia asioita oikeassa valossa? Jätinkö huomaamatta
lapsen hädän oman mukavuuteni vuoksi. En ollut valmis uhraamaan omaa mukavuuttani.
Laiskat paskiaiset, jollaisia
opettajienkin joukosta löytyy, eivät ole oikeutettuja armahdukseen. Laiskan
osaksi pitäisi tulla kokea syyllisyyttä tekemättä ja sanomatta jättämisistä.
Moni laiskiainen armahtaa itsensä helpolla humalalla ja mielihyvätokkurassa
antaa itsellensä vastuuvapauden. Opettajan on helppoa ajatella, että vaikea
asia kuuluu perheelle ja hän voi vetäytyä syrjään silmät sulkien. Vaikka
virka-aseman pitäisi antaa opettajalle kasvottoman legitimiteettikilven eli eräänlaisen
koskemattomuustakuun, että jos hän oikean asian puolesta on rohkea ja luottaa
oikeudenmukaisuuteen ja lapsen etuun, hän ei voi toimia väärin. Silti on monta
kertaa houkuttelevampaa uskotella itselleen, että lapsella on kaikki hyvin ja
äläpä mene sorkkimaan.
Erbarme mich! Armahda minut. Armahda itsesi. Tee se kuitenkin
kilvoituksen jälkeen, kun olet itsesi haastanut ja nostanut itsellesi riman
sopivaan korkeuteen. Silloin myös oppilaan inhimillisyyden rajat venyvät.
Kommentit
Lähetä kommentti