Luokanopettajan arki

En löydä mistään etsimääni. Etsin Hermann Hessen kirjaa Demian. Minulla on se ollut kirjahyllyssä. Olen lukenut sen monta kertaa, mutta klassikkona se kestää luennan uudestaan ja uudestaan. Minulla on tarve ymmärtää itseäni paremmin ja syvemmin ja nyt Demian auttaisi.   Kirjassa on poika, jonka on vaikea tulla itseksensä, syntyä täydeksi, synnyttää itsensä täydeksi ihmiseksi. Ei täydelliseksi. Täysi ihminen kykenee hyvään ja pahaan, yksinäisyyteen ja maailmaan liittymiseen. Haluan löytää Demianin, kun ilmeisesti taas olen tullut elämässäni tilaan, missä en hahmota itseäni. Olen symbioottisesti kiinni lapseni kehityksessä, jossa näen itseni. Se on kuvottavaa ja laittaa minut hädänalaiseen ja vaikeaan tilaan. Kävelen ulkona ja nähdessäni lapseni kavereita, minun tekisi mieleni huutaa heille  ja sönköttää sekopää-äänellä, kireällä falsetilla, että miksi te ette hae lastani ulos leikkimään, vaikka tiedän, ettei se tulisi ulos, kun se ei ole valmis liittymään maailmaan ja siksi haluaa o

Kehityskeskustelussa saan aina rakentavaa palautetta. Vuodesta toiseen saamani rakentava palaute on sanasta sanaan tämä: Voisit siivota luokkasi useammin. Tavarasi eivät ole järjestyksessä. Näin. Olen saanut saman palautteen 26 vuotta. Ilmeisesti muuten suoriudun töistäni arvosanalla ihan kiva.   Tällä kertaa minä JULKESIN olla AHNE. Auts, siitä saan aivan varmasti maksaa vielä kovan hinnan, kun Pyhä Pietari  kerran punnitsee tekoni taivaan portilla: - Vuonna 2020 Korona-viruksen aikaan et osoittanut nöyryyttä, vaan laskelmoitua ahneutta. Halusit enemmän kuin tarvitsit. Pyysit yhtä, jopa kahta ylimääräistä opetustuntia lukukaudelle 2020-2021! Miten uskalsit, kuinka kehtasit senkin kiero Sokrates, laihajalkainen lakeija. Halusit saada yhtä paljon kuin toiset, vaikka sait silti vähemmän. Tyhmyyttä, tyhmää ahneutta tapauksessasi senkin rotta, yritit  kurottaa palkkahaitaripuun oksistoa ylöspäin ja siksi saat taivaassakin nauttia toissijaisesta onnen tilasta ja täyttymyksestä. Joudut t

Eniten kaipaan etäopetuksessa mistä vain keskustelemista oppilaiden kanssa. Sitä janoan. Luokkaoleminen vuodesta toiseen on kuitenkin kuin pitkittynyt rippi-tai protuleiri, missä tiiviissä ryhmässä höpötetään vuositolkulla ummet ja lammet intuition ja spontaanien keskusteluvirtojen huljutellessa kiviä keskustelun purossa ja kivinä purossa ovat yli 20 ihmisen alun maailmankuvat ja elämänkäsitykset. Ihanaa ja virkistävää. Mistä vain keskustelu oppilaiden kanssa on massapsykoterapiaa ja se tuntuu aivojen joka sopukassa, mantelitumake terävöityy, korteksi kirkastuu ja terävöityy ja tunteet saavat sanoja, sanat tunteita, tunnelmat vaihtuvat vihasta lämpöön, tyhmyydestä sokraattiseen tiivistelmään ja syntyy hyvinvointia. Ja ihan ilman opsia. Ihan ilman työkirjoja. Pääsisi jo lähiopetukseen. 

Mitä epämääräisempi työ ihmisellä on, sitä enemmän siitä pitää kertoa etenkin niille, joiden työ on selkeä, kirkas, sees. Luokanopettajana saan kuulla pitkiä monologeja laaja-alaiselta erityisopettajalta, kuraattorilta, kapea-alaiselta hankevastaavalta, mitä hän on oppitunnilla, vastaanottotunnilla asiakkaansa kanssa tehnyt. Minä, luokanopettaja, voin aina vastata, että opetin ja kasvatin. Niin yksinkertaista.   Eilen tapasin metsälenkillä ventovieraan ihmisen, joka ensimmäisessä lauseessaan päivitteli Korona-aikaa, seuraavassa lauseessa hän jo kertoi epämääräisestä työstään. Hän toimi väliaikaisena hankekoordinaattorina etäyliopistossa Kymenlaaksossa. Nyökyttelin päätä ja hankemies tulkitsi sen viestiksi jatkaa. Hän jatkoi. Hän suunnitteli hankekoordinaattorina erilaisia, uusia oppimisympäristöjä. Projektilla on kuulemma seitsemän vuoden rahoitus, 45 miljoonan arvoinen. Tempaisin hatusta lauseen:- Siis mitä vittua! Suunnittelet oppimisympäristöjä 45 miljoonalla! Annan sinulle vihj

80-luku, pääsiäinen, Ala-Satakunta ja ensimmäiset munankarvat. Miten nämä liittyvät toisiinsa? Isovanhempani asuivat Ala-Satakunnassa. Lapsuuden perheeni vietti siellä kaikki 80-luvun pääsiäiset. Kun täytin 11 vuotta, sain syntymäpäivälahjaksi munankarvat. Minuun alettiin suhtautua sen jälkeen uudella tavalla. Minusta tuli muka iso poika ja minun odotettiin heti itsenäistyvän ja minuun otti Ala-Satakunta, isovanhemmat, vanhempani ja kaikki etäisyyttä. Kuviteltiin kai, että mieleni myllersi, kehonkuvani lyllersi ja itse muka parhaiten tiesin itseeni liittyvät mysteerit ja ajateltiin kai, että tarvitsin tilaa ja yksityisyyttä, joka muuttui yksinäisyydeksi ja eristykseksi.   Sain munankarvat ja mummuni lakkasi olemasta mummu. Olin iso ja saastainen, ilmeisesti niin herätyshoureissaan ja rukoilevaisuushöyryissään eli Satakunta 80-luvulla.   Poikani on kohta samanikäinen. Alanko  toivomaan satakuntalaisittain, että joutaisi jo maailmalle vätys itse tienaamaan ja kannuksia hankkimaan.

Kun nyt uutisoidaan korona-arkea, niin on hämmentävän silmiin pistävää, kuinka keskiluokka-ja Uusimaapainotteitteista uutisointi on. Eilen MTV 3- uutsilähetyksessä kuvattiin uusmaalaisen asianajaperheen arkea. Perheen lapset olivat etäyksityispianoviulutunneillaan, asianajaja-isi pyyhki Viledalla design-keittiöpöytää kauluspaidassaan ja design-silmälaseissaan, äiti taas kirjoitti omaa niksikirjaansa design-kaulahuivissaan ja sanoi, että haasteita riittää, kun ei tahdo löytyä rauhallista nurkkaa laisinkaan. - Nyt on aikaa olla oman perheen kanssa. Viikonlopun metsäretkeä suunniteltiin Sipoonkorpeen tai muualle metsäpoluille. Ei siinä mitään. Onnea vain heille! Vilpittömästi onnea. Jotain siinä vaan mättää. Kuvitellaanko ihan oikeasti, että tuollaisen hyväosaisen perheen korona-arki luo toivoa ja samastumispintaa kaikille muille samassa jamassa nuohoaville voileivänpurijoille. Ei luo. Luo vitutuksen.    Media on unohtanut tavallisen suomalaisen arjen. Nyt kuuluu älähdys. Tasapuolisuu