Mitä epämääräisempi työ ihmisellä on, sitä enemmän siitä pitää kertoa etenkin niille, joiden työ on selkeä, kirkas, sees. Luokanopettajana saan kuulla pitkiä monologeja laaja-alaiselta erityisopettajalta, kuraattorilta, kapea-alaiselta hankevastaavalta, mitä hän on oppitunnilla, vastaanottotunnilla asiakkaansa kanssa tehnyt. Minä, luokanopettaja, voin aina vastata, että opetin ja kasvatin. Niin yksinkertaista.
Eilen tapasin metsälenkillä ventovieraan ihmisen, joka ensimmäisessä lauseessaan päivitteli Korona-aikaa, seuraavassa lauseessa hän jo kertoi epämääräisestä työstään. Hän toimi väliaikaisena hankekoordinaattorina etäyliopistossa Kymenlaaksossa. Nyökyttelin päätä ja hankemies tulkitsi sen viestiksi jatkaa. Hän jatkoi. Hän suunnitteli hankekoordinaattorina erilaisia, uusia oppimisympäristöjä. Projektilla on kuulemma seitsemän vuoden rahoitus, 45 miljoonan arvoinen. Tempaisin hatusta lauseen:- Siis mitä vittua! Suunnittelet oppimisympäristöjä 45 miljoonalla! Annan sinulle vihjeen oppimisympäristöstä: Suorakulman muotoinen tila, 60-100 neliömetriä, tuoleja, pöytiä, liitutaulu, lavuaari käsien ja taulusienen kostutukseen, ovi ja kolme-neljä ikkunaa. Miltä kuulostaa? Moderni, uusi oppimisympäristö. Saat lainata ideaani. Voin tulla luennoimaan. Luennointipalkkioni on 5000 € + alv. Ventovieras häipyi niine hyvineen ja minä, luokanopettaja jumalan armosta, ilkuin ja nauroin ilkeästi hankekoordinaattorille.
Postaukseni opetus on tämä: Mitä epämääräisempi valeammatti, lumetyö, ihmisellä on, sitä suurempi ja hanakampi tarve siitä on kertoa vaikka vastaantulevalle, täysin tuntemattomalle luokanopettajalle, koska jos ei jatkuvasti muistuta itselleen, mikä oma ammatti ja työ on, unohtaa sen samaan tapaan kuin dementoitunut unohtaa, minne täysinäisen puurolusikan lasti pitikään tuutata, kun sen hetkeä aikaisemmin on puurolautasella täyttänyt, niin puolivälissä suuta ja lautasta lusikan vauhti on pysähtynyt ja silmän kaihinen katse kummastelee lusikassa muljahtelevaa puurokokkaretta.
Kommentit
Lähetä kommentti