Luokanopettajan arki

Silmukka kiristyy. Olin viime viikolla eri mieltä. Siitä joutuu maksamaan. En näytellyt totutusti. Suustani tulivat eri repliikit kuin aikaisemmin. Nyt jäivätkin tulematta väkipakolla puristetut sanat:- Joo mä hoidan ton. Otan ton hoitaakseni. Tottakai toi asia käsitellään. Totta hemmetissä mä puhutan ne pojat. Nyt kieltäydyin minulle annetusta toimeksiannosta. Sanoin: - Tee kuule itse. Sano ihan itse nuo sanat. En voi seistä sanojen takana, joita minun haluaisit luokalleni sanoa.    Tällä viikolla työnantajani puhutteli minut. Hänet piti informoida meidän mielipide-erosta. Hän halusi kuulla, missä mennään. Ja minä kerroin ja avauduin kuin vuotava haava. Ja minusta koko ajan tuntui, että mitä se tuolle kuuluu? Utelias kenokaula. Ja sitten sain vielä kuulla, että teen työtä niin eri linjoilla kuin hän, työnantajani. Nyt mietin, onko se hyvä vai huono. Haavani märkii. Olen tulehtunut.   On se nyt kumma, että spontaani luovuuteni, vapaa ja patoamaton vuorovaikutukseni tulee aina ve

-Mitähän mä tekisin? huokasi erityisopettaja. Kello oli soinut. Luokanopettajat tiesivät, mitä tekivät. Piti lähteä oppitunnin pitoon. Heillä oli mielessään joko hyviä, vähemmän hyviä tai huonoja oppitunnin ideoita. Jos seuraava oppitunti sattui olemaan omaa vahvuusaluetta, olo tuntui varmemmalta. Jos oppitunti oli ns. epämukavuusalueelta eli ei- vahvuusalueelta, olo tuntui epävarmalta. Toki luokanopettajatkin joutuivat kohtaamaan ”mitä mä tekisin”-kysymyksen. Tai eivät joutuneet. He kysyivät itseltään, miten mä sen tekisin?           Erityisopettajana toimiminen näyttää ja tuntuu olevan vastaamista kysymykseen, mitähän mä nyt tekisin? Siinä joutuu pitämään saneluita. Sanelut pitää sopia luokanopettajan kanssa. Pitää siis aikatauluttaa ja istua alas kalenterin kanssa. Sanelut pitää tarkistaa. Niissä pitää olla taksonomia. Saneluiden jälkeen luokanopettajalle pitää kertoa tulokset. Sitten pitää miettiä, annetaanko erityisopetusta millä aikataululla ja kuinka kauan. Sitten on kolmip

div class="MsoNormal" style="text-align: justify;"> Suuhuni laitetaan sanoja. - Puhutapa Markku oppilaitasi. - Miksi? - He leikkivät käytävällä vaanimisleikkiä. - Mitä siitä sitten? - Sen voi tulkita kiusaamiseksi.- Täh? - Joku voi ymmärtää sen väärin. - Ai, että puhututan oppilaani, vai käymmekö kasvatuskeskustelun, vai kuulustelun? Entä kuulustelupöytäkirja, laadinko protokollan? – Nyt ymmärsit väärin. – En ymmärsin ensimmäisen kerran tahallani oikein. – Mitä tarkoitat? – Sitä, etten aio käydä vaanimiskeskusteluja, koska ne ovat niin absurdeja ja vainoharhaisia ja en halua vajota niin alas. Kuulitko, VAJOTA NIIN ALAS!      Mikään ei ole vastenmielisempää kuin luoda vainoharhainen syytösten viidakko, jossa eritellään sallitut ilmeet, sallitut pihaleikit ja oleminen typistetään pieneen kanan häkkiin ja sitten ihaillaan hiljaisia broilereita ja kehutaan, miten on upea työrauha ja muka tekemisen meininki. Hiljaa ähräävässä luokassa on muka hyvä tekemisen meininki

Immanuel Kant loi kategorisen imperatiivin käsitteen.   Yksi imperatiiveista kuuluu seuraavasti. Toimi aina siten, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki. Tajusin, että työpaikallani vallitsee kantilainen eetos täydessä kukoistuksessa. Olemme luoneet itsestämme robotteja. Arvioimme ”inhimillistä” toimintaamme, jota kasvatukseksi kutsutaan, sääntöjen noudattamisena tai noudattamatta jättämisenä. Jos tottelee, saa palkinnoksi nuivan, penseän virkamieshymyn. Jos ei tottele, luetaan lakia ja sovelletaan kekseliästä moniportaista rangaistustaulukkoa. Taulukon laadinta on kekseliäs ja sadistinen.   Kun puhutaan yhteisistä säännöistä ja niiden noudattamisesta ja noudattamatta jättämisestä, liikutaan Kantin jalanjäljissä. Opettaja on laki, asetus, ja hänen ilmeensä eivät ole inhimillisten tunteiden ilmentymiä. Ilmeillä ilmaistaan lain pykäliä ja momentteja. Sääntöjä, pykäliä ja olemisen ja elämisen ohjailunormeja on niin monta, että niiden hallinnan ymmärtävät ain

Miten lapselle puhutaan? Miten aikuiselle puhutaan? Miten ihmiselle puhutaan? Poikani jalkapalloturnauksessa mietin puheterrkniikkaa. Turnauksessa oli monta valmentajaa, monta erilaista puhujaa, siksi kai tulin ajatelleeksi puhumista.    Osa valmentajista oli pakosta valmentajan pestiin pestautuneita, kun ketään muutakaan ei saatu. Osa taas valmentajaksi oikeasti halunneita. Oikeasti valmentajaksi halunneet käyvät valmentajakoulutuksissa ja keksivät ja ottavat selvää hyvistä harjoituksista ja se näkyy kaikessa. Pakkovärvätyt vetävät lämmittelyitä ja harjoituksia kuin sulkeisia aknenaamaisille alokkaille tai sitten harjoitteet ovat ikivanhoja, 80-lukuisia sivuhyppelyitä ja sellaisia joukkuevoimisteluliikkeitä.    Sitten puhumiseen. Pelin aikana osa valmentajista elää kiihkeästi mukana ja jakelee neuvoja. -Puhetta! -Kenelle voit syöttää? -Voiko sulle syöttää? Pitäiskö sun hei pelata itsesi vapaaksi? -Kaikki ei voi lähteä hyökkäämään! Kiihkeästi mukana elävät valmentajat voidaan ja

Olen miettinyt eläkettä. Minun palkallani eläkettä kertyy vuodessa 45 €. Kymmenessä vuodessa 450 €. Neljänkymmenen vuoden jälkeen mahdollinen eläke on 1800 e tai vähän päälle. 1800 e ja verot pois neljänkymmenen hektisen, hermoja raastavan vuoden jälkeen on oleva palkkioni. Paras olla silloin velaton, koska silloin alkaa todellinen venyminen. Eläkkeellä alkaa sitkeä penninvenytystaistelu ennen luonnollista, tapaturmaista tai ennen aikaista kuolemaa. Jos jaksan tehdä työtä 40 vuotta, olen eläköitymässä 68- vuotiaana. Miten opettajan hermot voivat kestää niin pitkän ajan? Auttaako päivittäiset kävelyt, vilkas seksielämä, raivokas saunominen, sopiva juopottelu, vahva usko kaikkivoipaan Jumalaan, uskonnolliseen yhteisöön kuuluminen? Auttaako mikään? Pitääkö olla masokisti? Auttaako jos seisoo joka päivä kylmässä suihkussa? Jos paastoaa kaksi päivää viikosta? Entä kuorolaulaminen? Keramiikkatyöt? Kankaanpainanta? Jos antaa joka päivä anteeksi kokemansa luokkaukset ja nöyryytykset? Jos hu

Raikas keskustelu ravitsee. Naiivit kysymykset kastelevat erämaan. Työpaikallani on sijainen, jonka kysymykset ja keskustelut ovat ravitsevia ja raikkaita. Kun keskustelimme kesästä ja kerroin käyneeni Saksassa, hän tiputti suurella innolla kuin tiiliskiven seuraavan toteamuksen: -Rakastan saksalaista kasvatustiedettä. Mahtavaa! En ole koskaan kuullut tai ainakaan pitkään aikaan kuullut mitään niin erikoista lausetta. Itse en rakasta saksalaista kasvatustiedettä. En tunne sitä laisinkaan. Rakastan saksalaista Rieslingiä. Mutta tuon raikkaan lausahduksen jälkeen minua alkoi kiinnostaa saksalainen kasvatustiede. Kommentti ei ollut tusinakommentti.    Tällä viikolla sijainen kysyi minulta, mikä siinä on, että päivän ensimmäiset tunnit luokassa menivät hyvin, mutta liikuntatunnilla lapset puhuivat päälle, eivät kuunnelleet ohjeita, hidastelivat, vaikuttivat haluttomilta? Miksi? Luokkatunnilla lapset hiljenivät aina äänisignaalista, jonka hän kilautti kongilla. Pitäisikö kongi ottaa muk

Millaiset unenlahjat opettajalla pitäisi olla? Minulla on huonot. Kuljen katastrofista toiseen. Herään aina ennen herätyskelloa. Katselen silmäluomieni sisäpintaa ja odottelen unta. Unien näkeminen ei ole ongelmani, ei unen saantikaan. Nukahdan suhteellisen hyvin. Herään vain niin aikaisin. Uneni ovat silloin valmiit. Aivoissani on vimmattu halu herätä ja aloittaa päivä. Aloita kahvin juominen, aloita kahvin juominen. Mikä sitten on ongelmani? Minua väsyttää. Silmiäni kivistää. Tunnen kevyttä ahdistusta ja en ole iloinen.    En ole iloinen. Voiko opettaja olla edes iloinen? Eikö iloinen opettaja ole maaninen ja välittömän sortumavaaran uhan alla? Tunnen monta sellaista opettajaa, jotka husaavat maanisessa vimmassa ja esiintyvät Maija Poppasina ja hyräilevät iloisia sävelmiä, rallattelevat. Sellaisia Sound of Musicin lastenhoitajan kaltaisia touhutanttoja, luuska-Liisoja, Terhakka-Terhejä. Moni maanikko romahtaa kotimatkalla autonsa rattiin. Siinä iskee mökötys, tyhjyys ja se aito

Mietin yöllä peruskoulua haaremina. Seraljin naisopettajat vastaavat siitä, että loputon keskustelun liverrys karkeloi haaremin joka kolkassa. Karkeloiva liverrys verbalisoi aivan kaiken välillä taivaan ja maan vessassa käynneistä aristoteeliseen maailmankuvaan. Haaremin sulottarien joukossa on myös muutama miesopettaja lepertelemässä tavoitteista.     Sitten on eunukkien, muulien, joojoo-miesopettajien lauma, joka haukotellen ja hammasta purren haluaisi palauttaa terveen järjen ja ajankäytön ekonomisuuden haaremin seinien sisälle. Käsi on nyrkissä, nyrkki taskussa, suu tiukasti kiinni. Suun avaaminen johtaisi avoimeen konfliktiin ja tuhat tuntisiin keskusteluihin haaremin kanssa, että nyt tästä pitää kyllä keskustella avoimesti ja mielellään ihan ulkopuolisen konsultin tai työohjaajan tai jonkin työyhteisön pelisääntöjä pohtivan lautapelin ääressä.    Puhun epäselvästi, tiedän. Miesopettajan stereotypia on hiljainen, äänetön yhtiökumppani, joka haluaa rimpuilla tilanteesta ulos

Vesosta vielä hieman. En usko, että on muita aloja kuin tämä rakas opetus-ja kasvatusala, jossa toimitaan yhtä vanhalla ja puisevalla kaavalla. Millä kaavalla? No, onko tuttua: Vesossa esimiehen kanssa kahlataan läpi powerpoint-maratonia, jossa esimies lukee ääneen slaidit. Kuin iltasatua kuuntelisi. Opettajat istuvat paikallaan ja lukevat slaideja, joita esimies lukee ääneen. Ihan kuin isi lukisi iltasatua Kultakutrista ja kolmesta pikku karhusta.   Saavutetaanko näin tuplaymmärrys, kun on kaksi kanavaa käytössä ja lisäksi saadaan mukana työviihtyvyyttä aina lisäävä vitutus? Miksi vitutus? Siksi, että tässä powerpoint-esityksessä käydään läpi jokaiselle vanhalle työntekijälle tuttuja asioita: Mistä muodostuu vuotuiset YS-ajat? Mikä ei ole YS-aikaa? Uudestaan käydään läpi jo keväällä yhdessä päätetty ja lukkoon lyöty tulevan lukuvuoden toimintasuunnitelma tärkeine päivämäärine, juhline ja muine erityispäivineen, jotka jokainen voi halutessaan tarkistaa koulun sivuilta. Keskustellaan

Veso. Rehtori puhuu:- Tänään olemme saaneet korkeammalta, ylemmältä taholta, kaupungin taholta viisi keskustelunaihetta, josta meidän pitää käydä keskustelua. Tämä kestää 9-16.00. Ennen sitä saatte lyhyesti vaihtaa kesäkuulumiset teille valmiiksi annettujen kysymysten muodossa. Kysymykset käsittelevät kesälomaa.    Niin meillä meni sitten ensimmäinen VESO-päivä viiden keskusteluaiheen tiimoilta. Mistä me sitten keskustelimme? Pakko todeta, että emme mistään. Kahdella oli jotakin sanottavaa. Miksi niin harvalla? Siksi, että ne viisi aihetta olivat Kuoleman laakson maasta, rajan toiselta puolelta, ihmiselle ja ihmisyydelle sopimattomalta vyöhykkeeltä, byrokraattisten persläpien takapihalta. Ihmeellisiä, epäselviä käsitteitä, joita rehtori yritti selvittää ja aukaista vilisi keskusteluaiheissa. Olisi pitänyt keskustella arviointityökalusta ja sen kehittämisestä. Sitten rehtori sanoi, että kaupungilta on käynyt käsky, että jokaisen opettajan tulee liittyä ja kuulua yhteen kehittämisty

Sanomalehdet kirjoittelee koulun aloituksesta. Puidaan uudesta varhaisopetuslaista. Kohistaan liian suurista ryhmistä. Ollaan pöyristyneitä, miten paljon oppilaat tarvitsevat erityistä tukea ja tehostettua tukea ja miten vähän siihen rahaa osoitetaan ja annetaan. Ollaan huolissaan 1.-luokkalaisten liikenneturvasta. Kouluruokaa arvioidaan. Jossakin on kokeilukoulu, jossa kokeillaan kasvisruokapäivää kerran viikossa. Kirjotetaan, mitä mieltä eri puolueet koulutukseen ja kasvatukseen suunnatuista rahoista ovat. Mainitaan, millaisia odotuksia uusi OPS opettajille asettaa. Puhutaan jaksamisesta ja uupumisesta. Esillä on koulushoppailu ja vaativat vanhemmat. Sanalla sanoen, pidetään koulua esillä. Kai se on ihan okei. Silti vuodesta toiseen esillä on lähes samat asiat. Kukaan ei huomaisi, vaikka samoja juttuja kierrätettäisiin sanasta sanaan vuosi vuoden jälkeen.   Mistä sitten pitäisi kirjoittaa? Minusta pitäisi kirjoittaa opetusalalla vallitsevasta palkkakuopasta. Pitäisi pitää kovaa

Ystäväni kanssa tuli puhetta töiden aloituksesta. Tuntui, että olisi unohtanut aivan kaiken. Miten opettajan työtä tehtiinkään? Tulimme siihen tulokseen, että sieltä se vain alkaa tulla, selkäytimestä, aivan varmasti.       Kuvitellaanpa ensimmäinen työpäivä. Opettajanhuone. Pienen mietinnän jälkeen selkäydin tuottaa ensimmäiset repliikit noin vain. – Aaah (tai voih, tai jokin huokaus), ihana nähdä! Miten kesä meni? Kävittekö missään? Mahtavat säät kerrankin.    Sitten selkäytimestä tulee jo kävely astiakaapin luo. Vaisto ohjaa etsimään oman hassun hauskan printtikahvikupin. Selkäytimestä muistuu kävely Moccamasterille ja kahvin kaataminen. Pienen päänraavinnan jälkeen mieleen muistuu, että käytän maitoa ja ei ole omaa maitotölkkiä mukana ja kollega on taas muistanut maidon. Jos kollega on tullut paikalle, kysyn luvan saada lainata maitoa? Jos ei ole, kaadan kuin omaani kaataisin valheellisesti ja viekkaasti. Sitten kävelenkin työpöydän ääreen. Ensimmäinen opettajanhuoneosuus suju

Minua ärsyttää. En pidä siitä, että olen aloittamassa lukuvuotta. Tiedän. Minä saivartelen. Mutta minä en siitä huolimatta ole aloittamassa lukuvuotta 2018-2019. Mitä tarkoitan? Mitä minä sitten olen aloittamassa? No, minäpä kerron: minä aloitan työvuoden. TYÖVUODEN! Oppilaat aloittakoot lukuvuoden. Minä aloitan työvuoden. Tulikohan tämä nyt selväksi. Minä en ole opiskelija. Olen työntekijä. TYÖNTEKIJÄ!    Miksi tartun lillukan varteen? Siksi. Minua ärsyttää lukuvuodessa se, että olen kuin lapsi. Minua kohdellaan terminologisesti kuin lasta. Lukuvuosi tuo mieleen lappuhaalarit, Marimekon raitapaitulit ja ne perhanan narut, jotka kiinnitetään silmälasin sankoihin. Tuntuu lapselta. Työnantaja pitää minua lapsena, kohtelee minua kuin lasta tai vähä-älyistä suojatyöpaikkalaista. En minä ole lasten kaltainen. En minä ole yhdessä oppija. En, ei. Olen opettaja. Opetan. O-P-E-T-A-N. En minä halua oppia lasten kanssa mitään.   Haluan opettaa. Jos lapset oppivat, he oppivat ja iloitkoot sii