Silmukka kiristyy. Olin
viime viikolla eri mieltä. Siitä joutuu maksamaan. En näytellyt totutusti.
Suustani tulivat eri repliikit kuin aikaisemmin. Nyt jäivätkin tulematta
väkipakolla puristetut sanat:- Joo mä hoidan ton. Otan ton hoitaakseni.
Tottakai toi asia käsitellään. Totta hemmetissä mä puhutan ne pojat. Nyt
kieltäydyin minulle annetusta toimeksiannosta. Sanoin: - Tee kuule itse. Sano
ihan itse nuo sanat. En voi seistä sanojen takana, joita minun haluaisit
luokalleni sanoa.
Tällä viikolla työnantajani puhutteli minut.
Hänet piti informoida meidän mielipide-erosta. Hän halusi kuulla, missä
mennään. Ja minä kerroin ja avauduin kuin vuotava haava. Ja minusta koko ajan
tuntui, että mitä se tuolle kuuluu? Utelias kenokaula. Ja sitten sain vielä kuulla,
että teen työtä niin eri linjoilla kuin hän, työnantajani. Nyt mietin, onko se
hyvä vai huono. Haavani märkii. Olen tulehtunut.
On se nyt kumma, että spontaani luovuuteni,
vapaa ja patoamaton vuorovaikutukseni tulee aina verratuksi tiukasti strukturoituun
sotilasjunttadidaktiikkaan! Aina saan kuulla, kuinka eri tavalla suhtaudun muka
työhöni ja lapsiin.
Sitten minua ihmetyttää, että on todella
surkeaa, heikkoegoista, hyönteissielunelämää, jos opettajakollegani, jonka
kanssa meillä on näkemysero, ei pysty sitä harteillansa kantamaan, vaan
oksentaa asian työnantajalle kuin katoliselle rippi-isälle. En voi muuta kuin
halveksia.
Mutta en luovuta. Katson silmiin kovasti ja
ymmärtävästi. Arvoisat lukijat, mistä viime kädessä on kyse? Siitä, että jokaisen
opettajan on syytä punnita sanat tarkasti ja uskallettava vastustaa, jos jokin
asia on oman vakaumuksen vastainen. Tässä leikissä kyyneltyvät silmät.
Kommentit
Lähetä kommentti