Luokanopettajan arki

 Kysyin 9.-luokkalaiselta pojalta, joka on fiksu, kriittinen, ikäisekseen harvinaisen "omaääninen" ruotsin opiskelusta suomalaisessa peruskoulussa. - Ootsä oppinut ruotsia miten hyvin koulussa? -En. En oikeastaan yhtään. -Miksi et? - Ei se maistu ollenkaan? - Jos ruotsi olisi ruokalaji, miten kuvailisit sitä? - Ei pääruoka. Eikä jälkiruoka. Lisukepöydässä pääruuan vieressä jokin salaatti, mitä ei yleensä koskaan ota lautaselle. - Salaattikin voi olla hyvä, ruokaisa, herkullinen ja ravitseva. -Ruotsi ei. -No, millainen salaatti ruotsi olisi? - Kuiva porkkanasalaatti. -Rusinoilla? - Ilman. Tietysti ilman. Ihanan kypsä vastaus. Ei ruotsista saa sen kummempaa salaattia. Ei vittu millään.

 Isä saatteli poikaansa ja naapurin poikia kouluun. Aurinko teki nousua ja taivas oli pilvetön. Järvi oli jäistä vapaa. Lokit tekivät pesiä. Hiekka ratisi kenkien alla toiveikkaasti. Oli tulossa lämmin kevätpäivä. -Tänään voi iltapäivällä laittaa jo sitten lippiksen päähän, isä lausahti pojille. Ja kas näin. Siinä hän jätti pojilleen henkisen testamenttinsa ja arvomaailmansa. Tänään voi sitten laittaa jo lippiksen päähän.  - Kasataanko tramppa tänään? poika kysyy. -Ei vielä. Mutta lippikset nyt kuitenkin voi laittaa jo päähän.  Kun pojat on saateltu koulun pihalle, isä kysyy pojaltaan, mitäs sapuskaa tänään laitetaan? - Ei sapuskaa tänään. Lippikset nyt kuitenkin.

 Kävin Prismassa. Etsin satulaa pyörään. Niitä on miljoonaa eri mallia. Leveää, kapeaa, sporttista, mummomallia, jousitettua, kallista ja halpaa. Olin taas aivan pihalla, kuten aina. Vieressä hyllytti myyjä. Näin hänestä vain sivuprofiilin. Nuoren näköinen. Yskäisin ja kysyin neuvoa. Myyjä kääntyi puoleeni ja tervehti. Ei myyjä ollut nuori, mutta ensimmäinen työpäivä oli käynnissä. Mies oli ainakin 50-vuotias. Silloin tajusin, että nyt on uusi aika. Pitkäaikaistyöttömät joutuvat kilpailemaan nuorten kanssa työpaikoista ja kesätyöpaikoista.  Myyjä sanoi, ettei tiedä satuloista mitään, mutta voi soittaa vastaavan apuun. Niin hän tekikin. Vastaava oli korkeintaan 23-vuotias. Silloin tajusin, että jos 50-kymppiset hyllyttävät, missäs ne nuoret ovat? Silloin tajusin, että ne pelaa pleikkaa. Tai makaa masentuneena kotona. Tai vetää kamaa autiotalossa. Tai selaa laitetta. Silloin tajusin, että jokin on pahasti pielessä. Tai ei sittenkään. Ennen 50-kymppinen pelasi pleikkaa,  oli...

 Kun elämä tulee valmiiksi, sydämesi lakkaa lyömästä. Kun elämä tulee valmiiksi, kehosi on kaiken kokenut, mitä se voi kokea. Vastustuskykysi on parhaimmillaan. Kehosi tunnistaa miljoonia eri bakteereja, viruksia ja osaa kohdata ne kokeneena kehäkettuna. Kun elämä tulee valmiiksi, makaat silmät kiinni ja näet unia, vaikka olet valveilla. Lapsuutesi kesissä sinä uit ja saunot. Puhaltelet voikukan haituvia, kun elämä tulee valmiiksi. Isäsi ja äitisi kanssa käyt verkoilla ilta-auringon laskiessa, kun tulet valmiiksi. Opettelet taas kävelemään ja tuijotat tuntikausia kärpäsiä, kun olet päiväunilla kärryissä ja elämäsi on tulossa valmiiksi. Olet mustikassa ja huiskit hermostuneena hyttysiä kun elämä on valmis. Makaat siinä luisena ja vanhana ja kasvoillasi on mykkä kuolinnaamio ja sinä naurat sen alla kuin ensimmäistä kertaa, vaikka naurat viimeistä nauruasi. Kun elämä tulee valmiiksi, solut sisälläsi huutavat, että " Kiertokulkuun! Vaadimme kiertokulkua!" Et päästä vielä niitä ha...

 Haluan kesämökin. Se on unelmani. Ollut aina. Oma sauna, oma järvenranta, paskahuusi ja varastorakennus. Rahasta on pulaa ja se tietysti luo kehykset unelmien tavoittamiseen. Kuivan maan  mökit ovat halpoja. Järvenranta maksaa, vaikka kuinka pienen ja paskaisen lätäkön rannalla. Saaresta saa halvemmalla. Löysin kivan saarimökin. Vaatimaton. Iso järvi. Rinnetontti. Tarjouskauppa. Innostuin kuin tyhmä luokanopettaja ilmaisesta viinilasista, typerästi ja vähä-älyisesti. Sanoin vaimolle, että tehdään tarjous.    Vaimo nosti kahdeksan sormea pystyyn. Kahdeksan seikkaa, miksi unelmasi ei toimi.  1. Automme on niin paska, että sillä ei kuljeta kodin ja mökin väliä. ( myönnän sen) 2. Saareen kuljetaan veneellä. Vene ei voi olla pieni, jos pitää kuskata ruuat ja muut tavarat. (myönnän. Jos rahat löytyisi mökkiin, ei olisi varaa ostaa kuin pieni soutuvene) 3. Mökissä ei sähköä. Et tunne sähkömiehiä. ( myönnän. En tunne edes itseäni. Tai tunnen: heikkouteni) 4. Mökkiä pit...

Vanha oppilas tuli kirpputorilla vastaan. Tunnistimme toisemme. Hän säpsähti. Sitten hän aloitti häpeämisen. Ja minä saatanan tunari heti kysymään, missä olet nyt, miten olet elämässä sijoittunut, onko siirtyminen toiselle asteelle peruskoulusta onnistunut? Ei ollut onnistunut. Jopo-opinnot takana. Nyt tuvalla numeroita korottamassa. Naamassa oli paljon lävistyksiä. Varjojen maille, unohdusten metsäpoluille hän oli joutunut mustien korppien joukkoon. Paitsioon hän oli jäänyt elämän  typerässä jääkiekkopelissä, siinä pelissä, jossa jääkiekkoikoni Veli-Pekka Savinainen kieltäytyy haluamasta Pride-liikkeelle muuta kuin avotunkion ja kirpputorit. Veli-Pekka Savinaisen homovastaisuudestako teen syyllisen entisen oppilaani varjoille joutumiseen? Aika kaukaa haettu. Sitäpaitsi Savinainen on pelannut Venäjällä jääkiekkoa ja siksi omaksunut Venäläisen ajatuksen homoseksuaalisuudesta, joka ei sovi kaukaloon, pukukoppiin eikä ainakaan jääkiekkoon. Mutta kirpputoreille mahtuu kaikki.   Ju...

 Sen kysyn. Kelle kerron testamenttini? Minun pojat. Kuuntelevatko he minua? Entä jos se, mitä heille haluan jättää sanojeni ja tekojeni muodossa ei tavoita heitä tai olen väärä mies, kenties jopa viimeinen ihminen mistään sanomaan? Kelle sitten kerron testamenttini? Tarinani? Voinko tiivistää testamenttini heille johonkin päälauseeseen, näin minä elin. Näin minä ajattelin. Näin paljon uskalsin. Niin vähään kykenin.    Teidät minä maailmaan halusin jo lukioikäisenä. Luin Uuno Kailaan runoa "Poikani" ja kuvittelin jo teidät, minun poikani syntymättömät ja uneksitut elämääni. Ja teidät sain. Ja olen täysi, olin syntymästänne asti täynnä teitä. Niin täynnä, että tekisin vuoksenne mitä vain ja heti vain. Miksi kirjoitan näin? Siksi, jos huomenna en hengitä. Siksi, jos huomenna minut peitellään. Jos luetaan muistovärssyjä. Jos kerrotaan minusta, millainen olin, mitä ajattelin, miten suhtauduin eläimiin, lapsiin, köyhiin, heikkoihin? Oliko minusta mitään opittavaa? Sanoinko jot...

 Legendaksi tullaan hitaasti. On oltava pitkä jatkumo. On oltava johdonmukainen strategia. Ihmissuhdetyössä sinusta tulee legenda kahta tietä: joko olet ollut johdonmukaisesti vihattu tai ihailtu.  Lauantaina tapasin Kalevankadun pienessä kansankuppila U. Kalevassa konemestari Kettusen. Mies oli umpihumalassa jo kello 15.00. Konemestarin laivan konehuone  odotti Singaporelaisessa satamassa lastattavana ja mestari oli päässyt kotilomille. Hän huojui pöytääni. Merenkäynti oli olematon. Kovasti huutaen hän aloitti keskustelun. Ilmeni, että molemmat olimme käyneet armeijan Dragsvikissa, molemmat olimme "äkta kustjägare" eli old fucking rannikkojääkäreitä, molemmat olimme "lättmaskingevärsmanneja" eli konekiväärimiehiä ja molempien kouluttaja oli ollut legendaarinen löjtnant Bagge! Minä kävin Dragsvikin 1990-luvulla, hän kaksivuosikymmentä myöhemmin. Todettuamme molemmat Baggen kouluttamiksi, silmiimme syntyi kiitollisuuden, riemun kostea ja nostalginen iltarusko. Bagge ...

 Tapasin kaupassa vanhan ystävän, johon en ole pitänyt yhteyttä, koska en osaa ja olen siili. Äidiltäni opin, että hengitä sisäänpäin, syö herkkuja yksin, sulje verhot, niin kaikki sujuu parhain päin. Vielä lisäys, että unohda elää ja muista, että seksuaalivietti kiertää sinutkin ja elä sellainen elämä, että olet uhri. Näillä eväillä minä lähdin maailmaan, jota en uskalla kohdata rehellisesti.    Vanha ystävä oli valitsemassa perjantaioluita miehelleen. Halasimme. Huomasin heti tuntevani paljastumisen pelkoa hänen edessään. Hänellä on sellainen vaikutus minuun, ehkä myös kaikkiin muihinkin ihmisiin. Ja sieltä se tulikin, paljastus. " Sinun silmissäsi on edelleen surullinen katse", hän sanoi halauksen jälkeen.     Silmissäsi on edelleen sama surullinen katse. Viimeksi olen ollut häneen yhteydessä 20 vuotta sitten. Lause satutti minua. Samalla se paljasti minut, peilasi minut auki, teki minulle rehellistä oikeutta.  Lause myös tuntui hyvältä. Lause ei sy...

 Heikki Hurstin vähäosaisten joulujuhlassa Helsingissä jouluaattona Anno Domini, armon vuonna 2025 paikat loppuivat kesken. Hursti purskahti itkuun, kun piti vetää ovi kiinni satojen köyhien ihmisten värjötellessä kylmässä säässä joulun toive kiiltävänä silmissä. Miltä tuntuu sydämen kohdalta olla hyväntekijä toisessa sukupolvessa ja tehdä toiselle hyvää ja toiselta romuttaa toivo palasesta kinkkua, suolasärvintä ja tilkkasesta omenamehua. Tunnen tuskaa Hurstin ja kaikkien ulkopuolelle jääneiden puolesta. Oikeistopolitiikka puree kipeästi nilkkaan. Ajan henki ei ole valitettavasti joulun henki. Nyt on valittu tie, jossa saa jättää ihmisiä ulkopuolelle. Kuin Topeliuksen varpuset, menkää muualle. Taivaassa sitten teille taritaan soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa. Toivottavasti se taivas ei ole oikeistolainen taivas, jossa toiset saa ja toiset ei. Miten tämä voi edustaa suomalaisia arvoja? 1907 Topi Romppanen jo veti punaisen viivan eduskuntavaaleissa Iki Kiannon romaanissa Punainen vi...

 Jopa joutui jouluaamu Kristikunnalle ( ja opettajakunnalle). Siitä ompi ilo saatu koko maailmalle. Onni ja autuus. Pitkä on lomailijan aamukahvi, pitkä on lehden lukuhetki. Pidempi kuin Valamosta jouluaattona Kannonkosken Piispalaan evakoitu pitkäpartaisten ja -kaapuisten munkkien joukko, jotka pitkänä helminauhana tallustivat jäisen järven yli kohti majoituskoulua. Kannonkoskelaiset silminnäkijät kertoivat, että jouluaattona 24.12.1939  oli kova pakkanen, selkeä taivas ja kirkas kuutamo ja munkkien tulo evakkoon syöpyi kannonkoskisten mieliin loppuelämäksi. Valamon luostari Valamon saarella  keskellä Laatokkaa oli ollut olemassa ja samalla paikalla yli tuhat vuotta. Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen munkit piti evakuoida, koska neuvostojärjestelmä oli ateistinen ja olisi tuhonnut luostarin ja sekularisoinut rakennukset uuden uskonnon eli Leninin ja Stalinin palvomisen paikaksi. Siinä ne aattoyönä jutasivat munkit kuin pororaito Koilliskairassa kohti tuntematonta eli kann...

 J os Miss Suomi joutui eroamaan kruunustaan, samalla logiikalla paljon suuremman vaikutusvallan omaavat PS: n kansanedustajat eivät voisi jatkaa kansanedustajan uriaan. Anteeksi pyytämällä selviävät. Keneltä he pyytävät anteeksi: Miss Suomelta? Nykyiseltä vai entiseltä? Kiinan kansalta? Kaikilta aasialaisilta. Voiko heidät lähettää Kiinaan kerjäämään anteeksiantoa? Toivottavasti.   

  8.15 Astun sisään luokkaan. Lähestyn opettajanpöytää tavalliseen tapaan. Hengitän syvään. Keskityn. Nostan tasoni.  8.31 Olen asettanut sanoja. Hyvää huomenta! Onpa paljon poissa oppilaita. Ai niin, on jokavuotinen erikoispäivä, jolloin lapset saavat halutessaan mennä vanhempiensa työpaikalle päiväksi. Olemme miettineet, mitä me teemme? Näytän dokumenttia. Kymmenen yli yhdeksän alkaa piiloleikki. 8.35 Dokumentti päällä. Poikia ei kiinnosta. Tytöt katsovat velvollisuudesta. Vilkuilen kelloa. Haluan pois. 8.41 Dokumentti päällä. Poikia ei kiinnosta. Osa tytöistä katsoo velvollisuudesta. Vilkuilen kelloa. 8.51 Dokumentti päällä. Vilkuilen kelloa. Muutama katsoo velvollisuudesta. Vilkuilen kelloa. Taistelen aikaa vastaan. Piiloleikki on rasittavaa riehumista. 8.53 Dokumentti päällä. Haluan pois. 8.56 Dokumentti on päällä. Vilkuilen kelloa. Mistä tää muisto tulee? En tiedä. Muistan nuoruuden. Suuren tunteen. Tunteen, jota ei ole ollut olemassakaan. Ainakaan minulle. Tai oli. Mutt...

 Marraskuun valo. Naamani valuu. Olen irrallinen. Onnellinen, kun saan olla irrallinen työssä kusitolppana, kansanvallan kuusiaidan yhtenä raakkukuusena. Marraskuu valuu laavaa, ihoa kirvelee ja palovammat paljastavat kaikki  saastaiset ajatukset. Olla yksin ja hylättynä marraskuussa. Onko suurempaa onnea? Sen kysymyksen esitän. Onko suurempaa onnea kuin olla hylättynä marraskuussa ja toivoa saada syntyvänsä uudestaan parempana, paremmille vanhemmille, parempaan aikaan ja saada aloittaa kaiken paremmin alusta? Miksi halusit opettajaksi, minulta kysyy sarkastinen oppilas? Miksi sinulla ei ole piilolinssejä? Miksi et käy parturissa? Miksi olet niin tukeva? Saako opettaja parempaa palkkaa, jos oppilaat oppivat paremmin? Vastaan kieltävästi. Tiedän, että opetukseni on paskaa. Tiedän, että oppilasaines on vielä paskempaa. Marraskuu kruunaa minut mr. Metaboliaksi vuosimallia 2025. Saan Lucian kruunun ja kierrän ruotsinsuomalaisia perheitä ja laulan täysin keuhkoin Luciaa ja Ave Mari...

Minä dissosioin. Olen dissonanssi, riitasointu. Eli mitä teen. Poistan mielestäni sujuvasti kipeät, loukkaavat asiat ja yritän jatkaa eteenpäin. Yritän jatkaa. Jos olisin terve tai jos paranisin tai kokisin ihmeparanemisen, sairastuisin AIVAN VARMASTI, kun tajuaisin, miten pitkään olen dissosioinut ja jatkanut elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Elämäni paradoksi. Haluan parantua ja en kirveelläkään halua. Litku Klemetin sanoin, helvetin iso pato murtuisi, jos tekisin lopun mieleni dissosioivasta rakenteesta. Jatkan elämääni. Dissosioin kuin paritteleva kani ja jatkan hymyilyä, häpeällistä elämääni, josta puuttuvat ainoastaan nautinto, mielihyvä ja terveet mielen rakenteet. Helppoa ei ole. Tiedän ( olen aina tiennyt), että parasta olisi suksia vittuun, omaan erakon luolaan kokemaan aitosuomalainen yksinäisyys, hylätyksi tuleminen aivan yksin ja ilman yhteiskunnan apua, perheen apua, suvun apua ja kaikkien yhteisöjen apuja.    Kaukainen maaseutu. Hylätty navetta, homeinen...

 Kusetin koiraa aamulla. Tietä raahusti epäsiistin näköinen mies. Tiesin, että hän on parantujia päihdeparantolasta. Hän usein raahustaa samaan aikaan, kun aamulla kusetan koiraa. Tänään puhuin hänelle. Puhuin säästä. Miten lämmintä on vuodenaikaan nähden. Hän kiitti minua, kun puhuin hänelle.  Hänen sanansa koskettivat. Olla kiitollinen, että ventovieras, kuka tahansa sanoo mitä tahansa, osoittaa ihmiselle sanan. Minua alkoi itkettää. Hän jatkoi kiitoksen jälkeen, että on ollut vaikea aamu. Ei jaksa. Ei jaksa elää. On tärkeä puhua tuntemattomille ihmisille. 

 Elämäni aikana eteeni on tullut tilanteita, joiden aikana tai joiden jälkeen minulta on kysytty, että olenko minä viihtynyt? Olenko ollut viihdytetty? Ja se tuntuu minusta jotenkin kummalta. Ikään kuin ollaan huolissaan, että jos minä en viihdy, tilaisuus, juhla tai retki on epäonnistunut ja huono kaikkien osallistuneiden mielestä. Mutta enhän minä ole kutsuvieras. En ole kruunun perillinen. En ole media-alan maakuntasatraappi, joka nostaa maalivahdin kansanedustajaksi avaamaan jäähyaition ovea ja hymyilemään kaksimetrisen, äitelän miehen kolmiohymyä ja vaatimaan viinan hintaa alas. Olen vain tavallinen Markku, tavallisen luokanopettajan virassa, tavallisessa suomalaisessa peruskoulussa.    Viime viikolla minulta kysyttiin, että viihdyinkö työporukan syysretkellä? Myönsin viihtyneeni. Kysyjä ei ollut vastaukseeni tyytyväinen. Lausuin perusteluita: "Hyvä ruoka, hyvä sää, hyvä porukka ja kaiken kaikkiaan hyvät puitteet."    Parikymmentä vuotta sitten minulta kysy...

 Työmatkalla pyörätien varressa seisoi isä ja tytär. Isä otti tyttären hupusta kiinni ja veti itseään päin, kun lähestyin heitä. He katselivat minua niin tiiviisti ohittaessani heidät, että tervehdin heitä teennäisen ystävällisesti.  He eivät sillä hetkellä sanoneet minulle mitään. Kun olin ohittanut heidät ja olin jo jonkin matkan päässä kuulin isän suusta huudahduksen. En kuullut sitä kunnolla. Se kuulosti joko vaatimukselta ja sai sisällön " onk sul antaa rahaa" tai toivotukselta " Jumalan rauhaa". Kuulin huudahduksen kummallakin tavalla, mutta en voinut olla varma, kumpi se oli vai oliko se vielä jotain aivan muuta? Jäin disinformoituun tilaan. " Onk sul rahaa" tai " jumalan rauhaa". Aivan sama. Ei sen väliä. 

 Aika kuluu minulla tällä hetkellä poikkeuksellisen hitaasti. Olen pettynyt ja vihainen, kun huomaan, että syyslomaan on vielä viisi viikkoa ja töitä on tehty vasta viisi viikkoa. Toivon, että aika kuluisi huomattavasti nopeammin. Elokuussa toivoin, että olisi edes syyskuu. Nyt syyskuussa toivon, että olisi edes lokakuu. Olisi edes joulukuu ja adventti, ahdistava odotus. Minua vaivaa ahdistava odotus ja olisi edes tulevaisuuden hamuaminen. Minusta tuntuu taas samalta kuin 25 vuotta sitten aloittaessani opetustyön. Koulun kellon soidessa käyn vielä vessassa. Tiristän kusta, vedän pöntön, pesen kädet hitaasti, katson itseäni peilistä kuin jotain vierasta ja tunnen paniikkia. Saankohan paniikkikohtauksen tänä vuonna. Lukittaudunko loppupäiväksi vessaan ja en vastaa, kun oveen koputetaan. Lukittu ovi avataan ruuvimeisselillä ja minä seison oven takana ja katson hiljaa vahtimestaria, joka silittää kaljuani ja ohjaa minut luokkaan kuin montun reunalle, josta oppilaat ampuvat minut konetu...