Sen kysyn. Kelle kerron testamenttini? Minun pojat. Kuuntelevatko he minua? Entä jos se, mitä heille haluan jättää sanojeni ja tekojeni muodossa ei tavoita heitä tai olen väärä mies, kenties jopa viimeinen ihminen mistään sanomaan? Kelle sitten kerron testamenttini? Tarinani? Voinko tiivistää testamenttini heille johonkin päälauseeseen, näin minä elin. Näin minä ajattelin. Näin paljon uskalsin. Niin vähään kykenin.
Teidät minä maailmaan halusin jo lukioikäisenä. Luin Uuno Kailaan runoa "Poikani" ja kuvittelin jo teidät, minun poikani syntymättömät ja uneksitut elämääni. Ja teidät sain. Ja olen täysi, olin syntymästänne asti täynnä teitä. Niin täynnä, että tekisin vuoksenne mitä vain ja heti vain. Miksi kirjoitan näin? Siksi, jos huomenna en hengitä. Siksi, jos huomenna minut peitellään. Jos luetaan muistovärssyjä. Jos kerrotaan minusta, millainen olin, mitä ajattelin, miten suhtauduin eläimiin, lapsiin, köyhiin, heikkoihin? Oliko minusta mitään opittavaa? Sanoinko jotain, josta minut muistetaan? Satutinko? Jäikö minulta AU-lapsi? Löytyikö nuoruudestani rakkaussuhteita, joissa olin itsekäs ja itketin ja hylkäsin ajattelemattomuuttani ja kömpelyyttäni, kun en osannut olla ja halusin piiloon rakkaudelta ja lämmöltä kylmään kivenkoloon, yksinäisyyteen ja häpeään?
Tarjosinko teille rauhan, turvallisuuden? Iltasaunan, Reijo Taipaleen, kylmän järviveen, syksyntulon, sienimetsän, kesämatkat Ruotsiin, makkaratulet ja lämpimän peiton? Oliko meidän kotimme ovi aina auki kaikille? Miksi näitä mietin? Perkele, olen kohta 60-vuotias. Pian tekoni punnitaan, sanani mitataan, kuka olin?
Kommentit
Lähetä kommentti