Luokanopettajan arki

Rauniorotta. Lapsuuden kodissani koen olevani rauniorotta ja helvetin huonon suomalaisen kesäteatterifarssin sivustakatsoja tai oikeastaan alta kastuja. Jos teatterikappaleen suosiota mitataan väliaplodeilla, niitä näytelmä nimeltä Rauniorotta tarjoaa. Rauniorotta kertoo siitä, miten kaksi täysin erilaista ja toisilleen sopimatonta ihmistä löytävät toisensa ja kasvavat täydelliseen symbioosiin yöttömän yön maassa, jossa metsät ovat pullollaan ahomansikoita, väärällään herkkutatteja ja jossa tämän laisen kohtaloyhteyden ei luulisi olevan edes mahdollista. Rauniorotan miespääosaa esittää palvelijan roolia ja muiden perheen jäsenten tunteita hysteerisesti skannaava isähahmo. Jos jollakin on surullinen olo, isäkin tulee surulliseksi. Jos jollakin on nälkä, isälläkin on. Jos isä ei juo olutta, ei kukaan muukaan saa juoda olutta. Jos jollakin tulee pää kipeäksi, isälläkin tulee pää kipeäksi. Isä varastaa ja lainaa kaiken toisilta ja imee tällä toiminnallaan tilan kaikilta. Itse asiassa hem

Claes Andersonin kuolema kohtasi minut Latviassa. Ajoin pyörällä polttavassa helteessä, ilmeisesti samassa helteessä, joka lopulta vei humanistin voimat. En ole samanlainen kuin Claes. Haluaisin olla.   Samassa helteessä mietin Claesia, psykiatria, runoilijaa ja muusikkoa. Claes oli sitä mieltä, että yksilö ei ole vapaa yhteisöstään. Alkoholismi, päihteisiin sortuminen ja elämän murskautuminen ei ole yksilön valinta, vaan aina sidoksissa yhteisöön, jonka jäsen hän on. Viime kädessä kyse on tietenkin myös politiikasta. Uusliberaali politiikka näkee yksilön voimakkaana, rohkeana, yrittäjähenkisenä, joka kartoittaa ja kerryttää, voi hyvin omilla ponnisteluillaan ja rakentaa vaikkapa jäähallin. Claes, minä ja ihana humaani vasemmisto näemme asian päinvastaisena.   Minä ajattelen jopa niin, että kun olemme kasvaneet luterilaiseen ja kristilliseen maailmankatsomukseen, ajattelemme helposti, että päihteisiin sortunut lähimmäinen voi huonosti minun vuokseni, minun puolesta. Varoittava esime

Onko olemassa tilastoja opettajaperheiden lapsista, jotka päätyvät lastensuojelun asiakkaiksi pitkän kesäloman aikana? Ihmettelen, jos tilastot eivät kesäseisautuksen ja –loman aikana kaunistu. Heikkohermoisena ja alentuneesti lomailukuntoisena olen veitsen terällä useasti kesäloman aikana. Istun pelttorit tai earsit päässä, kun en jaksa kuunnella lasten aamuisia tappelun ääniä, typerää pelieläytymisäänimaisemaa. Pinaattiletut pyörivät homeisina jääkaapissa. Ainoa ruoka, joka lapsille kelpaa on tortilla. Siunattuja ovat pitkät kesälomat. Lapset pitää irrottaa rautakangella virtuaalimaailmasta ja ajaa ne seisomaan ulos pihalle, jossa he seisovat tyhminä kuin lumiukot. Tule isä potkimaan palloa meidän kanssa? En tule. Potkikaa, olkaa aikuisista erillinen lasten sukupolvi! Erillisyys saavutetaan vain virtuaalisti. Naapuri kertoi, että heidän lapset eivät pelaa tietokoneella. He iskevät iltaisin korttia, ristiseiskaa, mölliä, paskahousua, marjapussia ja huutoseiskaa. En ollut uskoa. Pitä

Olen hermostunut. Kärpäsparvi, kärpäspaperi. Liima, joka sitoo sukupolvet on hermostuminen. Omat lapset ovat ihania, mutta eivät anna rauhaa ja tulevat liian lähelle. Silmäni täyttyvät heistä, korvani ovat täynnä heitä, heidän ääniä, riitoja, ihmettelyä. Lapset haluavat nukkua vieressä. Se on hellyttävää. Mutta yöllä he nukkuvat levottomasti, potkivat, lyövät, ääntelevät. Minä en saa unta. Yölläkin lapset näkyvät, kuuluvat, viestivät olemassaolollaan. Näe minut, kuule minut, hei olen olemassa. Minä haluan nukkua. Olen niin välttelevä. Torjun heitä. Valitan. Haluan, että he ovat hiljaa tai hiljaisemmin tai haluan, että he poistuvat ulos huoneista, joista maksan asuntolainaa liikaa, liikaa. Sitten on koiranpentu. Aamulla se kiipeää sanomalehden päälle ja vie minulta lehdenlukurauhan. Kun olen saanut kahvin kuppiin, en saa sitä juoda rauhassa, kaikessa rauhassa, kun jo pitää lähteä kusettamaan, paskattamaan. Pentu yrittää karkuun. Huudan sitä luo. Ei se tule. Olemme talutuslenkillä. Mi

Olen sapekas. Sappi virtaa minussa verta sakeampana. Siksi haistan totuuden, tunnistan huijauksen ja lauon sapekkuuksia kuin lintujen metsästäjä Papageno. Ja olen saita, pihi ja rahan ahne. Ja nyt vastaan kysymykseen, miksi opettajankoulutukseen pyrkivien määrä on puolittunut ja suuntaus tulee jatkumaan vielä kauan. Kyse ei ole siitä, että kentältä kuuluu, että työ on raskasta johtuen inkluusiosta ja käytöshäiriöistä ja kännykän räpläämisen kieltämisestä. Että kentältä kuuluu suuttumista siitä johtuen, että on se digitalisaatio ja kaikki se oheinen. EI. Ne eivät ole syitä määrän romahtamiseen. Syy on palkkaus. Opiskelemaan pyrkivät ovat fiksuja. Koulutus kestää yliopistossa, johon on ollut vaikea päästä, nopeimmilla ja tunnollisimmilla tytöillä neljä vuotta, laiskoilla ja alkoholin saloihin tutustuvilla pojilla kuusi vuotta. Palkaksi saa lähtöpalkan, joka ylittää 2500 euron lähtöpalkan vain vaivoin. Rimaa hipoen yli ja rima vatkaa. 20 vuoden uran jälkeen loppuelämän palkka on 3500

Aion perustaa oman vaatemalliston. Vaatteita luokanopettajille. Miksi? Ajattelin, jos Bille Beino   eli Ville Leino, kuuluisa kiekonlyöjä, on onnistunut luomaan malliston vaatteita urheileville joukkuesankareille ja Marika Fingerroos seksikkäille trikoojumppareille ja Maria Drockila kuuluisan tuoksukynttilämalliston, niin kyllä minäkin perkele onnistun siinä. Malliston hittituote on sukupuolineutraali paituli, joka tekee uumasta kuin uumasta tasapaksun ja vaatimattoman ja vastustamattomasti katseen ohittavan. Trikookangas on joustavaa ja venyvää ja kankaassa on 11 %   Kiikoisissa loukutettua pellavaa, joka tekee siitä hengittävän ja aavistuksen uneliaan. Sitten on lappuhaalarifarkkuja, joiden uusi tuleminen on ennustettavissa milloin vain. Lappuhaalareissa on erikokoisia taskuja: puhelimelle, liidulle, kahvikupille oma koukku, ja työtietokonekoukku. Lisäksi lappuhaalarin takapuoli on maalattu taululiitumaalilla, jotta siihen voi oppilaat kirjoitella terveisiä toisilleen. Tukisukat

Hän juo sitten vain kauramaitoa. Miksi? Onko todettu laktoosi-intoleranssi, maitosokerin imeytymishäiriö? Ei. Hän on aina juonut, vauvasta saakka kaurajuomaa. Tottumuskysymys.   Hänelle varataan aina oma pikkutetra kaurajuomaa. Näin minulle kerrottiin sukulaislapsesta, joka tuli meille yökylään. Minulle jäi monta kysymystä kysymättä, kun lapsi oli tuotu ja ovi paukautettu kiinni. Syökö hän vain kauramuroja? Onko kauraleipä ainut leipä? Rakastaako hän kaurapuuroa? Varaanko hänelle kauraolutta? Teenkö omenakaurahyveen? Suurustanko ruskeakastikkeen kauramaidolla? Leivonko kaurakakkuja? Kaurairtokarkkeja? Kaurasuklaata? Jos tulee hellettä, missä myydään kaurajäätelöä?   Hevoset rakastavat kauraa. Haen olutta jääkaapista. Se on tehty ohrasta. Tölkin vieressä on kahden desilitran tetrapurkki kauramaitoa. Minua hymyilyttää. Tunnen pistävää ivaa. Kun seuraavan kerran menemme yökylään kyseisen sukulaisen luo, minulla on repussa purkki mustaa kaviaaria ja samppanjaa.   Nautin ravintoni sill

Katselin kotikaupunkiani Matti Nykäsen silmin. En samaistunut. En löytänyt itseäni. Halusin pois. Matka pois kesti kahdeksan tuntia, kahdeksan baaria. Kuulin Maija Vilkkumaan laulavan, että mulla oli hiuksissa hiekkaa. Se kosketti ja vei vuoteen 1999. Silloin sain ystävyyttä, löysin hellyyden ja tiesin, että elämä satuttaa.Minusta tuli luokanopettaja.  

Maarit Feldt-Rannan jäähyväishaastattelu kannattaa kuunnella. Suosittelen. Miten rohkea ihminen hän onkaan. Haluaisin lainata häneltä elämääni pyyteettömyyden ja vilpittömyyden yrittää tehdä maailmasta paremman paikan jokaiselle. Olen siitä vaan niin saatanan kaukana. Ajattelen ensin rahaa, sitten sen vähyyttä, sitten palkkojen epäoikeudenmukaisuutta, sitten omia unelmia, sitten mitä haluan ensi syksyltä, talvelta, keväältä ja koko ensi vuodelta. En minä sitä voi ymmärtää, että palkka olisi toissijaista ja työ, jota tekee, ensisijaista. Ajatella toista enemmän kuin itseään. Apua. Minulta ei onnistu. Rakastaminen onnistuu ajoittain.    Ystäväni on johtaja. Hän haluaa enemmän palkkaa. Palkka on nyt jo yli 10 000 €. Ei riitä. Pitää saada lisää. Hän oli kuunnellut Feldt-Rannan haastattelun. Hänelle oli jäänyt mieleen lähetyksestä se, miten tiiviit suhteet hänellä oli pohjoismaihin. Maarit puhuu tanskaa, norjaa, islantia, fääriä. Ystäväni on panostanut englantiin. Kielitaidostakin voi

Vedenjakaja. Työn alkaminen elokuussa alkaa olla lähempänä kuin koulujen lopetus kesäkuussa. Tapasin eilen kaksi opettajaa. Narisimme. Kesällä stressaa ruuanlaitto monta kertaa päivässä. Kesässä stressaa se, että naapurin lapsia täytyy ottaa päivähoitoon, kun opettajilla on niin pitkä loma ja päivät tyhjiä ja ettehän te ollut mihinkään menossa vai olitteko? Sievää lattian narinaa toisin sanoen. Kyykäärme on aina puutarhassa.      Selaan ja plaraan avoimia työpaikkoja. Mihin tästä lähtisi? Minne menisin? Mitä uutta keksisin? Paluu Pönttölään, Hölmölän kylään tuntuu lamaannuttavalta ja taannuttavalta. En vain tiedä, mitä tällä ammatilla muuta voisi tehdä? Onneksi pienen luokanopettajan pienen ahdistuksen voi purkaa vadelmiin, mustikoihin, kanelipulliin, kotitissutteluun, kotitassutteluun ja lässytykseen. Halpa ihminen, halvat huvit, pienen sielun nöyrät huvit.      Unelmoin. Unelmointi on ilmaista, mutta ääliömäistä. Erittäin taannuttavaa. Olen vedenjakajalla, kesäloman suhteen ja

Suurin osa sähköjohdoista on purtu poikki. Koira on tullut taloon.

Koirarotuja on maailmassa tolkuton määrä. Sedälläni on aina ollut Karjalankarhukoiria. Ne ovat vankkarakenteisia metsästyskoiria, pien-ja suurriistan metsästykseen. Setäni on opettaja. Hän ihaili oopperalaulaja Martti Talvelaa, jonka ensimmäinen ammatti oli kansakoulunopettaja. Talvelalla oli karhukoiria, siksi kai sedällänikin. Rotua kuvataan myös lapsiystävälliseksi. Minua setäni karhukoira puri. Luuli minua kai peuraksi tai rusakoksi. Takapuoleen iski hampaansa. Säikähdin. Minua käytettiin terveyskeskuksessa, jossa sain jäykkäkouristusrokotteen varmuuden vuoksi. Setä löi karhukoiraa krokettimailalla kylkeen. Setä käski minunkin lyödä. En muista löinkö? Ehkä en. Koiralle näytettiin koiran paikka. Sama karhukoira puri veljeänikin päähän. Taas koira sai krokettimailasta kylkeen, veljeni rokotuksen terveyskeskuksessa ja uuden hupparin, jossa oli Amerikan lippu. Karhukoirayksilö oli hermoiltaan heikko eli hermoheikko, kuten suurin osa luokanopettajista. Minä olen kärkikaartia.   Iha