Olen sapekas. Sappi virtaa
minussa verta sakeampana. Siksi haistan totuuden, tunnistan huijauksen ja lauon
sapekkuuksia kuin lintujen metsästäjä Papageno. Ja olen saita, pihi ja rahan
ahne. Ja nyt vastaan kysymykseen, miksi opettajankoulutukseen pyrkivien määrä
on puolittunut ja suuntaus tulee jatkumaan vielä kauan. Kyse ei ole siitä, että
kentältä kuuluu, että työ on raskasta johtuen inkluusiosta ja käytöshäiriöistä
ja kännykän räpläämisen kieltämisestä. Että kentältä kuuluu suuttumista siitä
johtuen, että on se digitalisaatio ja kaikki se oheinen. EI. Ne eivät ole syitä
määrän romahtamiseen. Syy on palkkaus. Opiskelemaan pyrkivät ovat fiksuja.
Koulutus kestää yliopistossa, johon on ollut vaikea päästä, nopeimmilla ja
tunnollisimmilla tytöillä neljä vuotta, laiskoilla ja alkoholin saloihin
tutustuvilla pojilla kuusi vuotta. Palkaksi saa lähtöpalkan, joka ylittää 2500
euron lähtöpalkan vain vaivoin. Rimaa hipoen yli ja rima vatkaa. 20 vuoden uran
jälkeen loppuelämän palkka on 3500 € tai vähän alle. Eläkkeen suuruus tulee 40
työvuoden jälkeen olemaan 1500 euroa. Siinä vastaus. Nykyään opiskelija osaa jo
ynnätä ja suunnitella elämäänsä. Minä en osannut. Kärsin. Ja niin moni muu.
Toinen selitys on se, että kutsumus ja uskonnollinen vakaumus eivät enää riitä.
Nykyään uskonnollisen vakaumuksenkin omaava ajattelee perhettään ja haluaa
viedä perheen katsomaan keskiyön aurinkoa jäämeren rannalle tai syömään paellaa
Mallorcalle kerran vuodessa. Nykyopettajakin lukee Mondoa ja muita matka- ja elämäntapalehtiä
ja polkee kuntopyörää tavallisen kansan joukossa. Opettajakin haluaa juoda
Fresitaa Suomipop-festivaalilla ja huutaa ”korkkarit kattoon” ja olla sielun
sisarta ystävien kanssa kietaisuhuivi kaulassa. Opettajakin haluaa ostaa Skoda
Octavian ja käydä Kroatiassa, jossa on halpaa, puhumattakaan Albaniasta, jossa
mikään ei maksa mitään ja se on opettajankin mielestä riemastuttava asia, että
turistit eivät ole vielä löytäneet köyhää Albaniaa. Abit ovat läksynsä lukeneet. Nostakaa
palkkoja. Tottakai työolosuhteiden inhimillistäminen jatkuvan huonontamisen
sijastakin parantaisi tilannetta, mutta ei ratkaise. Mikä minua sappimestaria
ja valkosipulin rakastajaa eniten lämmittäisi, kun työn alkaminen lähestyy?
Olen tilannut 260 000 kappaletta ”Eniten vituttaa kaikki”- printtipaitaa,
jotka lähetän teille heinäkuun aikana ja haastan teidät pukeutumaan kyseiseen
printtiin ensimmäisenä työpäivänä.
Minulle onneksi onni on sitä, että vituttaa. Se aamu, kun herään ja huomaan,
että vitutus on poissa, on merkki siitä, että olen Tuonelan lautturin
tukkilautalla matkalla Manalaan eli Bottalle.
Ystäväni käy työasioidensa takia Kiinassa monta kertaa vuodessa. Hän kuvaili kiinalaisia pöytätapoja kovin erilaisiksi kuin mihin meidät on Suomessa ja muissakin läntisissä maissa kasvatettu. Syöminen on sotkuista. Roskat heitetään reippaasti lattioille ja seinille. Ruokailu on kovaäänistä. Tarjoilijaa komennetaan kovaan ääneen. Nuudelikeittoja hörpitään äänekkäästi ja maiskutellaan mässyttäen ja roiskuttaen. Röyhtäileminen on tyytyväisen asiakkaan merkki. Ruuan loppuun asti syöminen on epäkohteliasta. Piereskelykin on ihan ok. Aivan kuin kiinalaiset ilkkuisivat meidän tavoillemme. Nythän on niin, että Kiina on ja tulee olemaan tärkeä kauppakumppani Suomelle vielä pitkään. Itänaapurin kanssa pärjäsimme sodan jälkeisinä vuosina erittäin hyvin, kun meillä oli viinaa vähän ja sekin huonoa ja kallista ja heillä erinomaista ja paljon. Suomalainen kaupparatsu opetteli mielellään venäläisiä pöytatapoja ja siinä sivussa sovittiin paperikombinaattien ja jäänmurtajien rakentamisesta.
Kommentit
Lähetä kommentti