kärpäspaperi-isä

Olen hermostunut. Kärpäsparvi, kärpäspaperi. Liima, joka sitoo sukupolvet on hermostuminen. Omat lapset ovat ihania, mutta eivät anna rauhaa ja tulevat liian lähelle. Silmäni täyttyvät heistä, korvani ovat täynnä heitä, heidän ääniä, riitoja, ihmettelyä. Lapset haluavat nukkua vieressä. Se on hellyttävää. Mutta yöllä he nukkuvat levottomasti, potkivat, lyövät, ääntelevät. Minä en saa unta. Yölläkin lapset näkyvät, kuuluvat, viestivät olemassaolollaan. Näe minut, kuule minut, hei olen olemassa. Minä haluan nukkua. Olen niin välttelevä. Torjun heitä. Valitan. Haluan, että he ovat hiljaa tai hiljaisemmin tai haluan, että he poistuvat ulos huoneista, joista maksan asuntolainaa liikaa, liikaa. Sitten on koiranpentu. Aamulla se kiipeää sanomalehden päälle ja vie minulta lehdenlukurauhan. Kun olen saanut kahvin kuppiin, en saa sitä juoda rauhassa, kaikessa rauhassa, kun jo pitää lähteä kusettamaan, paskattamaan. Pentu yrittää karkuun. Huudan sitä luo. Ei se tule. Olemme talutuslenkillä. Minä ja lapseni ja pentu. Esikoisella on jalkapallo mukana kusetuslenkillä. Se hermostuttaa. Nahkakuula osuu välillä minuun, välillä pentuun. Pentu juoksee karkuun. Pyydän, anon sitä luokse korkealla karjankutsuäänellä leperrellen. Samalla ajan lapsiani pois, kauas, kauemmaksi. Olen hermostunut. Esikoinen kysyy, miksi minun veljeni polttavat tupakkaa ja pitävät hyvänä, että minä en polta? Hän aistii, että olen hermostunut. Minun pitäisi polttaa tupakkaa. Ehkä nikotiini rauhoittaisi? Lapseni tulee korvani juureen pelaamaan Clash of Clania. Ajan hänet pois. Hermostoni ei voi sietää taisteluääniä, game over-ääniä, kultakolikoiden kilahtamisen ääniä johonkin hemmetin virtuaalikirstuun. Aah!! Tässä on välttelevä kiintymyssuhde puhtaimmillaan. Ajaa pois ja vetää luo. Hylkivä ja luo vetävä magneetti samanaikaisesti. Ristiriitaista ja helvettiä. Ja niin falskia. Tiedän, että tälle voi nauraa ja melkein aina pystyn tälle nauramaan ja olemaan levollisempi. Mutta en tänään.