Olen hermostunut. Kärpäsparvi,
kärpäspaperi. Liima, joka sitoo sukupolvet on hermostuminen. Omat lapset ovat
ihania, mutta eivät anna rauhaa ja tulevat liian lähelle. Silmäni täyttyvät
heistä, korvani ovat täynnä heitä, heidän ääniä, riitoja, ihmettelyä. Lapset
haluavat nukkua vieressä. Se on hellyttävää. Mutta yöllä he nukkuvat
levottomasti, potkivat, lyövät, ääntelevät. Minä en saa unta. Yölläkin lapset
näkyvät, kuuluvat, viestivät olemassaolollaan. Näe minut, kuule minut, hei olen
olemassa. Minä haluan nukkua. Olen niin välttelevä. Torjun heitä. Valitan.
Haluan, että he ovat hiljaa tai hiljaisemmin tai haluan, että he poistuvat ulos
huoneista, joista maksan asuntolainaa liikaa, liikaa. Sitten on koiranpentu.
Aamulla se kiipeää sanomalehden päälle ja vie minulta lehdenlukurauhan. Kun
olen saanut kahvin kuppiin, en saa sitä juoda rauhassa, kaikessa rauhassa, kun
jo pitää lähteä kusettamaan, paskattamaan. Pentu yrittää karkuun. Huudan sitä
luo. Ei se tule. Olemme talutuslenkillä. Minä ja lapseni ja pentu. Esikoisella
on jalkapallo mukana kusetuslenkillä. Se hermostuttaa. Nahkakuula osuu välillä
minuun, välillä pentuun. Pentu juoksee karkuun. Pyydän, anon sitä luokse
korkealla karjankutsuäänellä leperrellen. Samalla ajan lapsiani pois, kauas,
kauemmaksi. Olen hermostunut. Esikoinen kysyy, miksi minun veljeni polttavat
tupakkaa ja pitävät hyvänä, että minä en polta? Hän aistii, että olen hermostunut.
Minun pitäisi polttaa tupakkaa. Ehkä nikotiini rauhoittaisi? Lapseni tulee
korvani juureen pelaamaan Clash of Clania. Ajan hänet pois. Hermostoni ei voi
sietää taisteluääniä, game over-ääniä, kultakolikoiden kilahtamisen ääniä
johonkin hemmetin virtuaalikirstuun. Aah!! Tässä on välttelevä kiintymyssuhde
puhtaimmillaan. Ajaa pois ja vetää luo. Hylkivä ja luo vetävä magneetti
samanaikaisesti. Ristiriitaista ja helvettiä. Ja niin falskia. Tiedän, että
tälle voi nauraa ja melkein aina pystyn tälle nauramaan ja olemaan
levollisempi. Mutta en tänään.
Ystäväni käy työasioidensa takia Kiinassa monta kertaa vuodessa. Hän kuvaili kiinalaisia pöytätapoja kovin erilaisiksi kuin mihin meidät on Suomessa ja muissakin läntisissä maissa kasvatettu. Syöminen on sotkuista. Roskat heitetään reippaasti lattioille ja seinille. Ruokailu on kovaäänistä. Tarjoilijaa komennetaan kovaan ääneen. Nuudelikeittoja hörpitään äänekkäästi ja maiskutellaan mässyttäen ja roiskuttaen. Röyhtäileminen on tyytyväisen asiakkaan merkki. Ruuan loppuun asti syöminen on epäkohteliasta. Piereskelykin on ihan ok. Aivan kuin kiinalaiset ilkkuisivat meidän tavoillemme. Nythän on niin, että Kiina on ja tulee olemaan tärkeä kauppakumppani Suomelle vielä pitkään. Itänaapurin kanssa pärjäsimme sodan jälkeisinä vuosina erittäin hyvin, kun meillä oli viinaa vähän ja sekin huonoa ja kallista ja heillä erinomaista ja paljon. Suomalainen kaupparatsu opetteli mielellään venäläisiä pöytatapoja ja siinä sivussa sovittiin paperikombinaattien ja jäänmurtajien rakentamisesta.
Kommentit
Lähetä kommentti