Minä dissosioin. Olen dissonanssi, riitasointu. Eli mitä teen. Poistan mielestäni sujuvasti kipeät, loukkaavat asiat ja yritän jatkaa eteenpäin. Yritän jatkaa. Jos olisin terve tai jos paranisin tai kokisin ihmeparanemisen, sairastuisin AIVAN VARMASTI, kun tajuaisin, miten pitkään olen dissosioinut ja jatkanut elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Elämäni paradoksi. Haluan parantua ja en kirveelläkään halua. Litku Klemetin sanoin, helvetin iso pato murtuisi, jos tekisin lopun mieleni dissosioivasta rakenteesta. Jatkan elämääni. Dissosioin kuin paritteleva kani ja jatkan hymyilyä, häpeällistä elämääni, josta puuttuvat ainoastaan nautinto, mielihyvä ja terveet mielen rakenteet. Helppoa ei ole. Tiedän ( olen aina tiennyt), että parasta olisi suksia vittuun, omaan erakon luolaan kokemaan aitosuomalainen yksinäisyys, hylätyksi tuleminen aivan yksin ja ilman yhteiskunnan apua, perheen apua, suvun apua ja kaikkien yhteisöjen apuja.
Kaukainen maaseutu. Hylätty navetta, homeinen piharakennus, peltoja ja jäätynyt oja. Sinne minun on helppo kuvitella itseni dissosioimaan. Minut ja nikotiinin. Olen ollut ilman nikotiiniakin jo puoli vuotta. Voin huonosti. Yritän opettaa.
Kommentit
Lähetä kommentti