Työmatkalla pyörätien varressa seisoi isä ja tytär. Isä otti tyttären hupusta kiinni ja veti itseään päin, kun lähestyin heitä. He katselivat minua niin tiiviisti ohittaessani heidät, että tervehdin heitä teennäisen ystävällisesti. He eivät sillä hetkellä sanoneet minulle mitään. Kun olin ohittanut heidät ja olin jo jonkin matkan päässä kuulin isän suusta huudahduksen. En kuullut sitä kunnolla. Se kuulosti joko vaatimukselta ja sai sisällön " onk sul antaa rahaa" tai toivotukselta " Jumalan rauhaa". Kuulin huudahduksen kummallakin tavalla, mutta en voinut olla varma, kumpi se oli vai oliko se vielä jotain aivan muuta? Jäin disinformoituun tilaan. " Onk sul rahaa" tai " jumalan rauhaa". Aivan sama. Ei sen väliä.
Ystäväni käy työasioidensa takia Kiinassa monta kertaa vuodessa. Hän kuvaili kiinalaisia pöytätapoja kovin erilaisiksi kuin mihin meidät on Suomessa ja muissakin läntisissä maissa kasvatettu. Syöminen on sotkuista. Roskat heitetään reippaasti lattioille ja seinille. Ruokailu on kovaäänistä. Tarjoilijaa komennetaan kovaan ääneen. Nuudelikeittoja hörpitään äänekkäästi ja maiskutellaan mässyttäen ja roiskuttaen. Röyhtäileminen on tyytyväisen asiakkaan merkki. Ruuan loppuun asti syöminen on epäkohteliasta. Piereskelykin on ihan ok. Aivan kuin kiinalaiset ilkkuisivat meidän tavoillemme. Nythän on niin, että Kiina on ja tulee olemaan tärkeä kauppakumppani Suomelle vielä pitkään. Itänaapurin kanssa pärjäsimme sodan jälkeisinä vuosina erittäin hyvin, kun meillä oli viinaa vähän ja sekin huonoa ja kallista ja heillä erinomaista ja paljon. Suomalainen kaupparatsu opetteli mielellään venäläisiä pöytatapoja ja siinä sivussa sovittiin paperikombinaattien ja jäänmurt...
Kommentit
Lähetä kommentti