Aika kuluu minulla tällä hetkellä poikkeuksellisen hitaasti. Olen pettynyt ja vihainen, kun huomaan, että syyslomaan on vielä viisi viikkoa ja töitä on tehty vasta viisi viikkoa. Toivon, että aika kuluisi huomattavasti nopeammin. Elokuussa toivoin, että olisi edes syyskuu. Nyt syyskuussa toivon, että olisi edes lokakuu. Olisi edes joulukuu ja adventti, ahdistava odotus. Minua vaivaa ahdistava odotus ja olisi edes tulevaisuuden hamuaminen. Minusta tuntuu taas samalta kuin 25 vuotta sitten aloittaessani opetustyön. Koulun kellon soidessa käyn vielä vessassa. Tiristän kusta, vedän pöntön, pesen kädet hitaasti, katson itseäni peilistä kuin jotain vierasta ja tunnen paniikkia. Saankohan paniikkikohtauksen tänä vuonna. Lukittaudunko loppupäiväksi vessaan ja en vastaa, kun oveen koputetaan. Lukittu ovi avataan ruuvimeisselillä ja minä seison oven takana ja katson hiljaa vahtimestaria, joka silittää kaljuani ja ohjaa minut luokkaan kuin montun reunalle, josta oppilaat ampuvat minut konetuliaseilla montun pohjalle.
Masennusoire, sitä se on. En enää halua. En enää jaksa. Keho vastustaa, mieli pakottaa jaksamaan. En halua valmistautua seuraaviin taisteluihin, koitoksiin. En enää jaksa pitää itseäni väkisin hyvällä tuulella. En enää ymmärrä, miksi minun täytyy. Täytyykö? Anna minulle käyrävartinen piippu, rantasauna ja viinaa. Anna auringonlasku, pöhnäinen luonnonseurailu ja rauha. Näyttää aika pahalta. Tuntuu vielä pahemmalta.
Kommentit
Lähetä kommentti