Mitähän mä tekisin?

-Mitähän mä tekisin? huokasi erityisopettaja. Kello oli soinut. Luokanopettajat tiesivät, mitä tekivät. Piti lähteä oppitunnin pitoon. Heillä oli mielessään joko hyviä, vähemmän hyviä tai huonoja oppitunnin ideoita. Jos seuraava oppitunti sattui olemaan omaa vahvuusaluetta, olo tuntui varmemmalta. Jos oppitunti oli ns. epämukavuusalueelta eli ei- vahvuusalueelta, olo tuntui epävarmalta. Toki luokanopettajatkin joutuivat kohtaamaan ”mitä mä tekisin”-kysymyksen. Tai eivät joutuneet. He kysyivät itseltään, miten mä sen tekisin?      

  Erityisopettajana toimiminen näyttää ja tuntuu olevan vastaamista kysymykseen, mitähän mä nyt tekisin? Siinä joutuu pitämään saneluita. Sanelut pitää sopia luokanopettajan kanssa. Pitää siis aikatauluttaa ja istua alas kalenterin kanssa. Sanelut pitää tarkistaa. Niissä pitää olla taksonomia. Saneluiden jälkeen luokanopettajalle pitää kertoa tulokset. Sitten pitää miettiä, annetaanko erityisopetusta millä aikataululla ja kuinka kauan. Sitten on kolmiportaisen tuen asiakirjojen vuoro. Sinne pitää kirjata huoli ja etsiä ja löytää oikea sanamuoto. Sitten kutsutaan koolle luokanopettaja ja vanhemmat. Sitten keskustellaan tuesta.

   Paljon on siis tekemistä. Tekeminen on kuitenkin auttamattomasti jotenkin irti koulun pidosta luokanopettajan näkökulmasta. Monta kertaa erityisopettaja on minulta kysynyt toiveita, mitä hän haluaa, että hän tekee erityistarpeisen oppilaani kanssa? Missä te menette oppikirjassa? Ja minä kerron ja suunnittelen, mitä hän voisi oppilaani kanssa tehdä.

   Eritysopetus voisi rohkeammin nojata omaan näkemykseen. Kun on erityisopetuksen tarve kartoitettu ja testipattereilla normeerattu, sitten vaan antamaan rautaista erityisopetusta ja mielellään sillä tavalla, että luokanopettajalta ei tulla kysymään, mitähän me tehtäis? Myöskin kysymys, mitähän mä tekisin seuraavaksi, ei ole hyvä eikä adekvaatti.