div class="MsoNormal" style="text-align: justify;">
Suuhuni laitetaan sanoja. - Puhutapa Markku oppilaitasi. - Miksi? - He leikkivät käytävällä vaanimisleikkiä. - Mitä siitä sitten? - Sen voi tulkita kiusaamiseksi.- Täh? - Joku voi ymmärtää sen väärin. - Ai, että puhututan oppilaani, vai käymmekö kasvatuskeskustelun, vai kuulustelun? Entä kuulustelupöytäkirja, laadinko protokollan? – Nyt ymmärsit väärin. – En ymmärsin ensimmäisen kerran tahallani oikein. – Mitä tarkoitat? – Sitä, etten aio käydä vaanimiskeskusteluja, koska ne ovat niin absurdeja ja vainoharhaisia ja en halua vajota niin alas. Kuulitko, VAJOTA NIIN ALAS!
Mikään ei ole vastenmielisempää kuin luoda vainoharhainen syytösten viidakko, jossa eritellään sallitut ilmeet, sallitut pihaleikit ja oleminen typistetään pieneen kanan häkkiin ja sitten ihaillaan hiljaisia broilereita ja kehutaan, miten on upea työrauha ja muka tekemisen meininki. Hiljaa ähräävässä luokassa on muka hyvä tekemisen meininki! Kattia kanssa. Hiljainen luokka on aina hiljaiseksi peloteltu. Hiljaisessa luokassa on lähes kaikki sanktioitu. Nuttura tärähtää ja vihainen katse valvoo. Ai saatana!
Rakastan pitkiä, polveilevia, rönsyileviä keskusteluja luokkani kanssa. Me puhuimme tänään kimmoisuudesta, Matti Nykäsestä, hyvien ja huonojen piirteiden periytymisestä ihmisellä. Ihmettelimme, miksi yksi oppilaani osaa heiluttaa korvia. Yksi oppilas, joka on muka niin raskas ja omapäinen toisten opettajien mielestä, sanoi minulle, että näytän siltä, kuin minulla olisi vappunaamari päässäni, kun silmälasini ovat mustat ja pyöreät ja nenäni on liiasta kaljan juomisesta punainen. En loukkantunut tietystikään. Meinasin sanoa, että sinä näytät rotalta, mutten sanonut.
Anna minulle voimaa luottaa omaan kompassiini, sillä ilman sitä minusta tulee osallinen sortoon ja sitä en kestäisi enkä antaisi itselleni anteeksi sitä koskaan.
Kommentit
Lähetä kommentti