Työvuosi

Minua ärsyttää. En pidä siitä, että olen aloittamassa lukuvuotta. Tiedän. Minä saivartelen. Mutta minä en siitä huolimatta ole aloittamassa lukuvuotta 2018-2019. Mitä tarkoitan? Mitä minä sitten olen aloittamassa? No, minäpä kerron: minä aloitan työvuoden. TYÖVUODEN! Oppilaat aloittakoot lukuvuoden. Minä aloitan työvuoden. Tulikohan tämä nyt selväksi. Minä en ole opiskelija. Olen työntekijä. TYÖNTEKIJÄ!

   Miksi tartun lillukan varteen? Siksi. Minua ärsyttää lukuvuodessa se, että olen kuin lapsi. Minua kohdellaan terminologisesti kuin lasta. Lukuvuosi tuo mieleen lappuhaalarit, Marimekon raitapaitulit ja ne perhanan narut, jotka kiinnitetään silmälasin sankoihin. Tuntuu lapselta. Työnantaja pitää minua lapsena, kohtelee minua kuin lasta tai vähä-älyistä suojatyöpaikkalaista. En minä ole lasten kaltainen. En minä ole yhdessä oppija. En, ei. Olen opettaja. Opetan. O-P-E-T-A-N. En minä halua oppia lasten kanssa mitään.  Haluan opettaa. Jos lapset oppivat, he oppivat ja iloitkoot siitä. Mitä se minua liikuttaa? Miksi sen pitäisi minua liikuttaa? Miksi rinnassani pitäisi läikähtää lämmin tuntemus? Kun puhun näin, olenko tunneköyhä, empatiavajeinen, väärällä alalla? Olen. Ja en. Olen yhtä aikaa kyyninen, empaattinen, lämmin ja kylmä. Miten se onnistuu? Siten, että olen ihminen. Ihmiseltä se onnistuu.

   Miksi haluan sanoa tämän? Siksi, että minä menen töihin. Myyn vapaa-aikaani. Saan välttävän palkan. Joudun miettimään koko ajan lisäansioita. Kiristän nälkävyötä. Teen työtä, kun on pakko tehdä. Siksi minä en ole aloittamassa lukuvuotta. Minä aloitan työvuoden. Ensimmäinen asia, mitä teen on se, että lasken päivät syyslomaan. Sen jälkeen lasken päivät joululomaan, sitten hiihtolomaan ja sitten kesälomaan. Ei minua inspiroi, nappaa yhtään enempää. Tiedän, että se riittää. Minä riitän. Ja uskokaa tai älkää, tämä riittää jokaiselle opettajalle tässä Pisa-ihmeen luvatussa taikamaassa.