Ahdistava luokkatietoisuus

Kirjoitan luokkatietoisuudesta, säätyläisyydestä, kateudesta ja vähävaraisuudesta suhteessa korkeampi tuloisiin. Nyt on niin, että hiihtolomaa on lähdössä viettämään kaksi perhettä.  Toinen perheistä on luokanopettajapariskunta, jossa on kaksi ihanaa, rakastettua lasta. Toinen pariskunta, urapariskunta,  etenee urallaan oksa kerrallaan ylöspäin, latva on lähellä ja sinne on ihana tehdä päiväpetolinnun pesä ravintoketjun, yhteiskunnallisen arvostusketjun ja palkannautintaketjun ylhäiselle näköalapaikalle. Menestyneellä uraperheelläkin on kaksi ihanaa, rakastettua lasta.  Perheet ovat hyviä ystäviä keskenään.  Uraperhe on pyytänyt opettajaperhettä hiihtoloman viettoon. Tunturikeskuksessa odottaa komea huvila, jonka omistaa uraperheen vaimon pörssiyhtiö. Puitteet ovat täydelliset. On vuolukivitakkaa, heti valmista kiuasta, rosterikeittiötä ja kummallekin perheelle oma asumissiipi.  Autoja pakataan.

   Luokanopettajamies miettii menomatkalla autossa kiivaasti. Kunpa uraperheen lapsi ei haluaisi keilaamaan? Se kun maksaa niin ja niin paljon. Entä jos ne saa päähänsä lähteä kylpylään? Se maksaa meidän perheeltä niin ja niin paljon. Entä jos rinteeseen mennään useampana päivänä? Se maksaa taas niin ja niin paljon. Huskysafari. Koiravaljakkotepsuttelu. Moottorikelkkasafari. Ruokailut helvetin kalliissa rinneravintoloissa. Kuohuviinit ja konjakit. Luokanopettajaperhe on hermoraunioina koko loman ajan. Fakta kun on se, että reaalitalouden lainalaisuuksien mukaan jos eletään, ei bensojen ja majoituskulujen jälkeen muuhun varaa kuin murtomaahiihtoon ja purkkihernariin. Toinen pariskunta tietenkin on vapaa näistä pohdinnoista.

  Pienet on narinat. Se ei silti poista luokkatietoista kyykäärmettä huomauttelemasta yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja palkanmaksun epäoikeudenmukaisuudesta. Lääketiede, juridiikka, taloustiede tarjoavat paljon parempia väyliä, laajempia tulevaisuuden näkymiä  kuin kasvatustiede ja humanistiset tieteet.

  Onneksi yhteiskuntamme on alkanut tasoittua joillakin alueilla. Yksityiset hiihtokeskukset esimerkiksi myyvät kausikortteja joissakin päin Suomea halpaan kampanjahintaan, jolloin kausikortin voi ostaa 100-150 eurolla. Sillä hinnalla luokanopettajaperheenkin lapset saavat kokea 80-luvulla vain juppilapsille mahdollista rinneriehaa. Jos on tarkkana alennuskampanjoiden suhteen, voi löytää kukkarolle sopivia ns. ylellisyyskohteita.

  Halvan alennuskampanjan mahdollistama ylellisyys tarjoaa osallisuuden tunteen, joka on tärkeää. Totta kai aina voi asettua kaiken maallisen hapatuksen yläpuolelle ja nauraa paskaisesti koko kuviolle. Ylellisyys kun tarkoittaa kloorinhajuisia kylpylöitä, rasvanhajuisia pikaruokaravintoloita, hohtokeilausratoja ja poniratsastusta. Jos ei ole omia lapsia, yläpuolelle asettuminen on mahdollista. On väärin tarjota valmiina kyyninen malli järjestelmästä omille lapsille. Hiljaa oleminen on silti vaikeaa. Kyynisyys tihkuu ilmeiden ja eleiden läpi. Hiljaisuuskin voi olla kyynisen ivan läpitunkemaa.

   Lapsi aistii, onko vanhemmilla rahahuolia? Se rentous puuttuu. Lihapullalistan edessä luokanopettajalla saattaa iskeä kauhu. Ajatus skannaa tilejä läpi. Jos otan siltä tililtä ja siirrän sitten elämistilille? Jos vingutan luotolle, vai oliko luottoraja jo tapissa? Nostanko luottorajaa, suljen silmät ja annan mennä vaan?

  En suostu hyväksymään latteaa lausetta, että huonovaraisuuteni on ammatinvalintakysymys. Kysymys on yhteiskunnallisesta arvostuksesta. Kasvatusta pidetään monesti tärkeimpänä asiana, mutta siitä ei olla valmiita maksamaan edes sitä summaa, että olisi varaa ostaa lihapullat listahintaan tuntematta kauhun tunnetta, miten loppukuu selviydytään.