Rakkaus työtä kohtaan

Havahduin rakkauteen. Poimin perheeni likaisia vaatteita lattialta. Lasten vaatteet olivat nopeasti riisuttuja. Housut oli vedetty nopeasti jalasta siten, että ne olivat väärinpäin. Kalsaritkin olivat väärinpäin ja kiinni housuissa. Tunsin rakkauden niitä oikein päin käännellessäni ja pesukoneeseen syöttäessäni.

  Tunsin rakkauden. Sähkösauna oli lämpöisenä minua varten. Radio Suomessa soi ”Puhelinlangat laulaa”. Kuulijoiden musiikkitoiveita, uutisia, säätiedotuksia merenkulkijoille, ilmoituksia Suomen teillä illan aikana sattuneista kolareista. Muistin ukkia. Ukin kanssa saunottiin ja kuunneltiin puhelinlankoja. Rakastin ukkia.

  Tajusin  ruuhkavuosien rakkauden ja mistä sen voi löytää. Rakkaus ruuhkavuosina on tiskikoneen lataamista, pyykkien laittamista, iltasadun lukemista, omia kahvihetkiä harvoin, siivoamista, petaamista ja lasten ja perheen palvelemista. Sitähän Martti Suosalokin on puhunut. Halua antautua palvelemiseen, oman perheen, omien rakkaiden palvelemiseen.

  Rakkaus työtä kohtaan. En usko, että olen siihen koskaan havahtunut tai sitä tuntenut. Tai sitten en ole huomannut tai en ole ollut niissä hetkissä hereillä, kun olen rakastanut työtäni.  Voiko kokea rakkautta omaa työtä kohtaan, kun poimii lasten likaisia vaatteita ja vie niitä johonkin löytötavaralootaan? Huomaathan, että siinä on eroa, puhutaanko rakkaudesta työtä kohtaan vai pedagogisesta rakkaudesta oppilaita kohtaan? Kaipa se pedagoginen rakkaus on jotakin sellasta samanlaista palvelijanrakkautta kuin Suosalo suuntaa perhettään kohtaan? Halua palvella oppilaita.       Mutta rakastaa työtään. Tunnen opettajia, jotka rakastavat työtään jollakin tavalla teknisesti. He opettavat tietotekstien kirjoittamista ja näyttävät rakastavan sitä. He järjestävät muovitörppöjä kentälle ja saavat pilliä viheltämällä lapset tekemään jonkinlaista liikehdintää. Lapset äkseeraavat jonossa, rivissä, kiihdyttävät ja jarruttavat ja opettaja laskee pisteitä ja on jotenkin taitava ja pätevä. Joku opettaja rakastaa tietotekniikkaa, pilvipalveluita, tiedostojen jakamista ja kaikkea sellaista, jossa abstrakti korvaa konkretian ja jokin helvetin animaatio on kaiken ydin. Joku opettaja rakastaa aikataulujen tekemistä. Joku rakastaa kertoa oppilaille Jeesuksesta ja omasta uskosta, joka on vahva kuin kallio. Tuo tuollainen ei minua vakuuta. Liian pirstaleista. Liian teknistä.

  Mitä on rakkaus työtä kohtaan opettajan työssä? Nyt tiedän. Se on halua olla olemassa oppilaalle ihmisenä, joka haluaa olla vuorovaikutuksessa juuri hänen kanssaan. Se on halua kuunnella, vaikka ei aina ymmärrä, vaikka kuinka yrittäisi.  Se on halua olla iloinen ja leikkisä, jos siihen on herkän intuition varassa toimien olemassa pienikin toive ja mahdollisuus. Se on halua olla julma ja ankara, jos inhimillinen kohtelu kaikkia kohtaan on vaarassa. Se on herkkyyttä kuunnella. Se on uskallusta puuttua mihinkä vaan, vaikka sanavalinta sillä hetkellä menisi päin helvettiä ja tulisi sotkeneeksi lisää asioita.

  Vai onko? Jos se kuitenkin on siisti pulpettijärjestys? Jos se kuitenkin on siisti naulakko? Hiljainen työkirjatyö rankaisun pelossa?