Erityiskoulusta tuli erityiskonsultti käymään koululla. Hän
konsultoi erästä oppilastani, tutki, mikä tälle oppilaalle olisi parasta
mahdollista opetusta. Sain itseluottamukseni takaisin. Hänen ihmiskäsityksensä
oli samanlainen kuin minulla. Hän ajatteli, että hyvä vuorovaikutus on
tärkeintä. On tunnettava oppilaan taustat. Hän ajatteli myös, että
kaikenlaiselle käyttäytymiselle on löydettävissä motiivi. Häiriökäytös,
imarteleva käytös, vetäytyvä käytös ja kaikki muu inhimillinen
julkikäyttäytyminen on motivoitua, sille on olemassa tarve. Sitten hän
ajatteli, että opettajan tehtävä on luoda luokkaan sellainen henkinen
ilmapiiri, että on hyvä ja turvallinen olla ja kukin oppilas saa ilmentää olemassaolonsa
motiiveita omista tarpeistaan käsin. Ja päässäni soivat taivaan kellot. Sitä
minä olen aina toitottanut, AINA.
Silti olen unohtanut
ajatukseni, hylännyt teesini. Olen ollut aivopestynä katselemaan luokkaani ja
oppilaitani ihmistaimina, joiden käytös on joko hyvää tai huonoa. Huonosta
rangaistaan, hyvästä palkitaan. Olen yli kaksi vuotta vääntänyt
orjantappurastruktuuria, kun olen pelännyt, että teen väärin muutaman kuikelon
takia. Kuikeloiden, jotka eivät ymmärrä motiiviperäisestä tarvekäyttäytymisestä
hevon paskaakaan. Olen unohtanut, että hiljaiset luokat ovat AINA hiljaiseksi
peloteltuja, kauhulla tapettuja vahakabinetteja, joissa opettajan liitu vetää
rastin taululle ja käskee tuijottamaan ihan hiljaa liiturastia. Minulle on
suositeltu, että ottaisin luokkaani käyttöön liikennevalot, joilla suitsia
liian vapaasti rönsyilevää keskustelua. Minua on kehotettu kirjoittelemaan
nimiä taululle ja että kolmannesta saa sitten jäädä koulun jälkeen miettimään,
miksi opettaja on kiukkuinen ja oppilasta vituttaa?
Kiitos erityiskoulun
ihana erityiskonsultti. Olit virvoittava sade erämaahan. Luokkani on paras ja
ihana. Ja minä kaakkien kaakki, rikkinäinen puhelin ja vettä kengässä, palaan
alkujuurille ja luotan itseeni vähän enemmän.
Kommentit
Lähetä kommentti