Häpeä ja reservi

Häpeän. Häpeän olla luokanopettaja, kansankynttilä, tulevaisuuden toivojen kasvattaja. Häpeän, että joudun siivomaan, kun työstä saamani palkka ei riitä. Siivoan teollisuushallia ja fysikaalista hoitolaitosta kahtena päivänä viikossa. Jynssään paskaisia vessanpyttyjä puhtaaksi. Minä, joka kasvatan yhteiskunnan toivoja! Minä, joka työskentelen maailman parhaassa koulujärjestelmässä.  Pelkään, että joku tuttu näkee minut alennustilassani. Miten sen selittäisin? – Miten niin palkkasi ei riitä, korkealle koulutettu kunnan virkamies? Mitä minä siihen hädissäni, häpeissäni vastaisin? Kun ei riitä, ei riitä. Ei tullut rikkaita myötäjäisiä. Ei osunut metsää perheelleni. Ei ole edes perintöhopeoita, kultaisia kelloja, jota kiikuttaa kaniin. On vain palkka ansiotyöstä. Sitten ovi aukeaa ja vanhempi fysioterapeutti näkee minut ja naurahtaen sanoo:- Aah, ahkera-Liisahan se siinä. Terve Markku! Hävettää.

   Häpeän myös sitä, että ammattijärjestö OAJ lepsulla asenteellaan on tehnyt ammattikunnastamme tällaisen kummallisen reservin. Olen reservin luokanopettaja. Valmiina tekemään mitä vain minulle uskottuja tehtäviä. Olen seula ja turvaverkko. Olen uskottu mies, minä seulon ja soittelen poliisit, sossut, psykologit kasaan. Minä jaan vanhemmille kasvatusvinkkejä. Minä kuuntelen, kun lapsen vanhemmat sanova, etteivät he voi pakottaa lasta tekemään läksyjä, jos lapsi ei halua. Miten ihmeessä kaikki on kustu? Olen reservin luokanopettaja. Kenttäkelpoisuuteni on tyydyttävä. En alita rimaa. Etulinjaan minua ei kannata laittaa. Partiotehtäviä ei kiitos.  Minua tympii olla reserviläinen. En pidä siitä, että luokanopettajan työn kuvaan kosketaan aivan jatkuvasti. En tiedä, onko papin tai poliisin toimenkuva muuttunut yhtä paljon kuin luokanopettajan. Olen jatkuvassa ilmoitusvelvollisuudessa oppilaista heidän vanhemmille. Jos puhun liian suoraan eli liian ilkeästi, joudun sanoistani vastuuseen. Minun tehtäväni on luoda vanhemmille valheellinen illuusio, että heidän lastensa ydinminä on kova ja terve. Se vain ilmenee liikalihavuutena, tarkkaavaisuushäiriöinä ja empatian puuttumisena ja kaikki se on ohi menevää. Eikä ole. Se on yhtä pysyvää kuin graniitti Suomen alla. Kustu mikä kustu.

    Siivoan. Moppi heiluu yhtä hanakasti kuin karttakeppi Euroopan kartalla. Pönttöön kuivuneen ihmisen paskan saa onneksi pesemällä puhtaaksi.