En ole vielä loppuun palanut.
Olen syvästi väsynyt. Ensin on tilapaisesti väsynyt, sitten kroonisesti eli
syvästi väsynyt, sitten uupunut, lopen uupunut, kevyesti loppuun palanut ja
lopulta loppuun palanut eli burn out. Mistä tiedän olevani vasta syvästi väsynyt?
Suunnittelen tulevaisuutta, en unohtele aivan kaikkea ja sitten se, että vielä
jaksan seistä omilla jaloillani ja puolustaa omia mielipiteitäni. En ole vielä
kokemassa sulamista ja yhtymistä suureen opettajalaumasieluun ja antautumista
lopulliseen kompromissiin. Kompromissitilassa pää vain nyökyttelee, silmät
kyyneltyvät, ääni on käheä ja kurkkuun takertunut ja eteenpäin kävely on
pumpulista ja vastahankaista. Olen siitä iloinen. Viime viikon aikana kävin
erään keskustelun, jonka jälkeen vakuutuin tautitaksonomiastani.
Keskustelu koski hmm.. mitäpä muutakaan kuin yhteisiä pelisääntöjä.
Kuvailen keskustelun kulun. En opeta historiaa luokalleni. Sitä opettaa toinen
luokanopettaja. Hän laittoi erään pojan vanhemmille kotiin viestiä, että poika
on ollut tunnilla levoton ja huudellut. Pojan isä laittoi minulle viestin,
jossa sanoi, että poika oli itkenyt yön, koska oli tullut siihen tulokseen,
että hän oli häirikkö. Isä kysyi minulta, onko poika häirikkö? Vastasin, ettei
ole. Sitten kysyin isältä, oletko kysynyt asiaa historian opettajalta suoraan.
(Tässä vaiheessa kehun itseäni. En ottanut asiaa heti harteilleni, huh.) Isä ei
ollut kysynyt suoraan kyseiseltä opettajalta.
Koulussa historiaa luokalleni opettava luokanopettaja halusi keskustella
kanssani. Tiesin, mistä hän haluaa keskustella. Keskustelimme. Poika, joka
huuteli, paljastui pojaksi, joka ei ollut muistanut viitata. Oli ollut asiassa,
mutta ei viitannut. Muukin luokka oli ollut rauhaton tunnilla. Keväällä
ongelmaa ei kuulemma vielä ollut. Nyt oli jokin muuttunut. Sanoin, että ovat
6.-luokalla ja historian tunti on kuusituntisen maanantai-päivän kuudes eli
viimeinen tunti. Yritin antaa loogisen motiivin. Ovat jo väsyksissä.
Luokanopettaja ei tätä niellyt, vaan intti, että keväälläkin oli mennyt niin
kivasti. Ehdotin, että entäpä jos oppilaita ei vain nappaa aihe enää ja koko
oppiaine? Ei sekään kuulemma voinut pitää paikkansa, hän intti. Sitten hän luetteli muitakin poikia, jotka
olivat tunnilla levottomia. (Enpäs syyllistynyt, vesi valui selästäni ja en
huomannut taantuvani lapseksi ja alkamalla hakea kompromissia. Onnea minulle!)
Viimein pääsimme hänen mielestään mahdolliseen syyhyn: Luokka on alusta asti
rauhaton. Kun hän kellojen soitua saapuu luokkaan, on kaaosta. Joku leikkii
opettajan tuolilla. Joku seisoo pulpetin päällä. Joku soittaa pianoa. Joku
odottaa käytävällä. Joku on open pöydän takana ja hiplaa open opasta. Joku on
open koneella. Kestää liian kauan saada heidät asettumaan omalle paikalle. Se
on pois oppituntiin käytettävästä ajasta. Hän ei anna leikkiä open tuolilla ja
tulla open pöydän taakse. Se on opettajan reviiriä. Reviiriä.
Vastasin, että minä annan oppilaiden leikkiä minun opettajan tuolilla,
annan heidän katsoa minun tietokonettani, annan heidän tulla pöytäni taakse.
Sanoin, että minulle se ei ole reviiri-asia. Minun reviirini on ajatukseni,
kehoni ja niiden autonomia ja koskemattomuus. Se reviiri seuraa minua
kaikkialle välittämättä lavasteista, missä olen. Sanoin, että emme tarvitse
tässä yhteisiä pelisääntöjä. Sinulla on oikeus vaatia niitä ja sinun pitääkin
vaatia niitä, jos menetät reviirin muussa tapauksessa. Sitten mietimme, miten
se onnistuu? No, eipä sitä tarvinnut kauan miettiä: Jos hän haluaa
rauhallisemman, nopeamman tunnin aloituksen, hänen pitää mennä luokkaan
välitunnin aikana ennen kuin kellot soivat ja luokka saapuu paikalle. Sillähän
siitä päästään.
En ole vielä burn out, vikasietotilassa, kroonisessa
kompromissikierteessä, valmiina menettämään autonomiani. Olen asiasta
vilpittömän onnellinen.
Kommentit
Lähetä kommentti