Burn out

Sain kuulla tänään vaimoltani, että olen uupunut. Olen lähellä loppuun palamista. Puhun koulutyöstä, oppilaista, liian alhaisesta palkasta katkerasti. Nukun yöt huonosti. Jo illalla alan latautua, jännittyä, hermostua seuraavaa aamua kauhulla jännittäen. En ole onnellinen. Lusin elämääni kuin vanki tiilenpäitä lukien. Hätkähdin. Silmiä alkoi kirveltää. Minut peilattiin suorasti ja julmasti omaan elämän tilanteeseeni. En ole onnellinen työssäni. En tiedä, johtuuko se luokastani? Henkilökemiamme eivät ole parhaat mahdolliset. En ymmärrä oppilaita. Olen ymmälläni, hämilläni monessa asiassa. En tiedä, johtuuko se koulun aikuisten henkilökemiasta? Ovatko he minulle liian tylsiä? Teenkö liian vähän asioita vapaa-ajalla, jotka tuottavat minulle iloa, rentoutta ja vastapainoa? Olen kuin vanki, hengitykseni ei kulje. Minusta tuntuu, että joku tutkii, tarkkailee ja raportoi työni laadusta jollekin viskaalille. Vainoharhaa? Ei ole. Tarkkailen itse toimintaani ja minua pelottaa, että unohdan muka jotakin tosi oleellista ja teen väärin. Kuljen koulun pitkiä käytäviä kuin heikoilla jäillä. Kaikki tuntuu vastenmieliseltä, velvollisuudelta. Silmäni kuivuvat, lähes kyyneltyvät.

   Isäni vihasi työntekoa. Äitini asteli alas helvettiin mennessään töihin. Olen ehkä imenyt vanhempieni tavan kokea työelämä helvetiksi ja en ymmärrä, että minulle voisi tässä perslävessä, jota maailmaksi kutsutaan, löytyä työ, jossa olisin rento ja kokisin onnistumisen iloa. Koulutyö on tällä hetkellä minulle todella lamauttavaa, ahdistavaa, ankeuttavaa ja vie minulta elämän ilon. Voi hyvä luoja, mistä löydän elämäni sävelen? Pelottaa. Pelottaa uskaltaa sanoa, että minun pitäisi nostaa kytkintä ja vaihtaa ainakin koulua tai ehkä ammattia? Onko minusta tekemään 90 asteen käännöstä? Löydänkö elämän ilon työn ulkopuolelta?