Joululomalla löysin Iron Maidenin pitkästä aikaa. Radio City soitti Hallowed be thy Namea. Kuuntelin, itkin ja kuuntelin. Mitä itkin? Itkin Steve Harrisin melodiatajua, hänen tajuaan säveltää niin, että sävellyksessä on depressiota ja maniaa. Jatkoin kuuntelua. Aces high. Churchillin puhe 4.6.1940 parlamentille Saksan valmistellessa invaasiota maalta, mereltä ja ilmasta. Lainaan postaukseeni Winstonin puheen sen pätkän, joka on Acesin alussa: "We shall go on to the end. We shall fight in France, we shall fight on the seas and oceans, we shall fight with growing confidence and growing strength in the air, we shall defend our island, whatever the cost may be. We shall fight on the beaches, we shall fight on the landing grounds, we shall fight in the fields and in the streets, we shall fight in the hills; we shall never surrender.
Kitarat käynnistyvät heti puheen jälkeen. Pilotit, lentäjä-ässät juoksevat Spittfireihinsä nahkatakeissaan käydäkseen ilmataisteluja natsien Stukaseja, Messerschmittejä vastaan. Kitarasoolot, jotka tuovat mieleen kaksintaistelun korkealla taivaansinessä. Kuuntelin ja itkin. Kuuntelin Trooperia, Run to the Hills, Fear of the Dark. Jokaisessa kappaleessa sydämeen käyvää surua ja saatanallista toivoa. Iron Maiden puhuttelee miehen sisässä asuvaa pikkupoikaa. Niin hienoa.
Eilen tuli suruviesti Alexi Laihon kuolemasta. Innostuin kuuntelemaan Bodomia. Mitä olen menettänytkään? Meillä on Suomessa ollut tuollainen kitaristi kuin Laiho on. En ymmärrä. Vielä kovempaa menoa, tulivuori sormissa, kitara valuttaa laavaa.
Suomalainen peruskoulu tarvitsee Heavy-musiikkia. Siinä on se avain, jolla saadaan poikia innostumaan koulunkäymiseen. Ehkä.
Kommentit
Lähetä kommentti