Opettajien soittokunta

Olimme kuuntelemassa eilen Helsingin poliisisoittokuntaa. Sehän olikin verraton big band, poliisien lippulaiva ja aina mukana juhlallisuuksissa. Muhkeaa sointia paskalla akustiikalla kuten aina Jyväskylässä. Soittokunta oli nuori ja vireä. Oli muhkea vaskisektio, paljon puupuhaltimia, bassorumpu, patarumpuja, kongia, bassoklarinettia, pikkolohuilua ja perusbändi. Ammattilaisorkesteri. Poliisit tietysti valistivat. Oli Lasten liikennelaulua, kypärän kiristys-bluesia, 112-valistusta, liikennevalo-boogieta, pelastusliivien oikeaoppinen kiristysjenkka, Simpsonien tunnusmelodiaa, rosvojen kiinniottoa, bändin soittimien esittelyä ja kiusaamisen vastustus-reggaeta. Lavalle kömpi muhkea leijonahahmo. Hyvä pumppu. Tuli hyvä mieli toukokuisen kiireen ja melskeen keskelle. Voisiko opettajilla oli vastaavanlainen pumppu. Millainen se olisi?

  Opettajien big band. Nokkahuiluperhe olisi vahvasti edustettuna. Olisi sopraanohuilua, alttohuilua, tenorinokkista ja lihava Markku-ope soittelisi bassonokkahuilua. Kannelsektio istuisi huilujen takana takomassa mansikka-, mustikka- ja appelsiinisointua. Rumpuryhmä muodostuisi parista koulurummusta, joista ei lähtisi liian kova ääni. Ukulelet soittaisivat samaa sointua, joka vaihtuisi samaan aikaan. Kaikilla olisi yhtä vaikeat nuotit. Kaikilla olisi samat säännöt.  Yks viulu. Itsetehty jänisräikkä pyörisi yhdessä kappaleessa eikä liian kauan. Quiroa raapisi hassun hauska Sirpa-ope siinä yhdessä hulluttelevassa lattarijatsissa. Esiintymisasuna olisi Marimekon raitapaita. Jokaisella soittajalla olisi persoonallinen huivi. Yhdellä olisi afgaanihuivi. Ohjelmisto olisi raastava. Ensimmäinen kappale ”Ihan oikeesti” räjäyttäisi jo potin. ” Enkö mä sanonut” kertoisi tarinan koulun arjesta. ” Nyt riittää” ja ” Onks tää keskustelu pakko käydä joka päivä” veisi tunnelman koulun arkeen. ” Kaikki saman katon alle” ylistäisi inkluusiota ja kertoisi koulun arjesta. ” Miten ehdin tehdä kaiken?” olisi raastava balladi koulun arjesta. ”Kolmiportainen tuki” kertoisi luokanopettajan toivottomuudesta lippusten ja lappusten alla koulun arjessa. ” Tarkastan portfoliota Pedanetissa” ylistäisi digitalisaatiota. ” Ihana KiKy ” olisi rakkauslaulu siitä, miten ihanaa on nostaa Suomen kilpailukykyä opettajan työn näkökulmasta. ” Oman työn ohella” kertoisi koulun arjesta. ”Kevätkahvitus” ja ”Kantturat laitumelle” virittelisi kesäloman tunnelmiin. ” Suvin virsi” kertoisi hassun hauskasti Suvi-nimisen alkuopettajan ongelmasta löytää sopivaa huovutusvillaa Inkeroisissa. ” Teen kahta työtä” kertoisi pääkaupungissa asuvan opettajan rahahuolista, mutta olisi positiivinen ja ylistäisi opettajan arkea. ” En ole katkera, mutta kuitenkin” kertoisi koulun arjesta positiivisesti ja realistisesti. ” Mietin alan vaihtamista” olisi realistinen kuvaus arjesta, mutta positiivinen. ” Mitä Uno Cygnaeus ajattelisi nykykoulusta” kertoisi, mitä Uno Cygnaeus ajattelisi nykykoulusta. ” Ollaan me silti menty eteenpäin” olisi synninpäästö kaikelle uudelle ja kehittämiselle ja olisi positiivinen olematta negatiivinen. ” Oppilashuoltotyöryhmän arkiveisu” kertoisi siitä, miten kymmenen ihmistä miettii sopivia lauseita kuvaamaan erityisoppilaan arkea ilman lausepankkia ja miten kaikki menee putkeen ja kaikki ovat tyytyväisiä. ” Mikä on koulun syytä?” syyllistäisi koulua positiivisesti syyllistämättä ketään ihan oikeasti. ” Se syyllisyys, kun paukut eivät riitä” olisi herkkä rakkauslaulu uupumuksesta ja toivottomuudesta jättäen silti positiivisen ja toivorikkaan jälkivaikutelman. ” Anna kopiokoneen laulaa vaan” olisi toisinto Dave Lindholmin hitistä. ” Minä suojelen minua kaikelta” olisi toisinto Ultra Bran hitistä. ” Olispa aina kesä” olisi sinfoninen utopia halusta luopua, resignoitua koulujärjestelmän postiivisesta noidankehästä.

Konsertti päättyisi kapellimestarin uljaaseen kaneettiin: ” Meillä on maailman paras koulujärjestelmä. Ollaan siitä ylpeitä. Jooko!