Ankaruus

Ankaruus. Mistä opitaan ankaruus tai sen vastakohta lempeys? Kuka sen opettaa, miten se ilmenee? Huomaan olevani tosi ankara itseäni kohtaan.  Ankaruus ilmenee ilon kieltämisellä. En voi olla iloinen, en saa olla iloinen, kun pankkitilini ei anna siihen aihetta ja lupaa. Pankkitilini, joka on käytetty, säätelee ankaruuttani. Pankkitilini on elämän iloni säätelijä. Nyt lukijani pidätte minua ihan höpsönä. Mutta totta se on. Jos tili on nollilla, minua uhkaa eksistentiaalinen kriisi ja epäonnistuminen murskaa minut kuin hyönteisen. Kesälomat ovat kaltaiselleni rahan orjalle pahinta aikaa. Kesä, ilo, ilon hetket, ihanat ravintolaretket, autoajelut, huvipuistot maksavat helvetisti. Ja aikaa opettajalla on laittaa rahat menemään. On aikaa, ei rahaa. Toisilla ongelmana on aika, ei raha.

   Raha ilmentää ankaruutta. Isältäni opin suhtautumiseni rahaan. Kesällä isä hyperventiloi ruskeaan paperipussiin, kun luotto oli tapissa ja mansikka-aika käsillä. Ulkomaan matkoilla venytettiin penniä. Isällä oli pieni sininen vihko, johon hän laittoi jokaisen korttinoston. Hänellä oli raha koko ajan mielessä. Juokseva tilinpito siis. Hän oli koko ajan voimakkaan tietoinen tilinsä voinnista. Hänen kehonsa reagoi voimakkaasti tilin muutoksiin. Hän oli kuin kärpänen verkossa. Kuuntelin lapsuudessani isäni ahdistusta rahasta. Hän oli koko ajan romahduksen partaalla. Meillä oli suuri lama koko ajan käsillä. Great depression. Ja minä raukka hyönteinen, olen samanlainen. Kun tili on käytetty, haluaisin mennä jonkinlaiseen horrokseen, välitilaan, kylmiöön, jossa voisin odotella tilipäivää. Minulle on muuten aivan turha tulla sanomaan, että hei relaa jannu, se on vaan rahaa. Minulle raha merkitsee olemassaoloa, olemista. Tiedän, että se on naurettavaa. Lapsena opin, että raha säätelee isäni tunnetiloja, äitini mielialoja. Se merkitsi siksi aivan kaikkea.

   Olen kuin isäni. Mietin päivän mittaan rahaa monta kertaa. Ynnäilen, budjetoin. Minun pitäisi luovuttaa taloudenpito kokonaan puolisolleni, joka suhtautuu rahaan käytännöllisemmin ja ahdistumatta. Mutta ei sekään auttaisi. Tiedostaisin hänen lepsumman taloudenpidon ja sekös perhe-elämän pöytäpuheita somasti varjostaisi ja iloa toisi? Huokailla huolissaan rahasta. Kun raha edustaa minulle näin paljon, miksi teen alipalkattua opettajan työtä? Minullahan pitäisi olla lääkärin, tuomarin, ekonomin ansiot tai vähintäänkin avioliittomyötäjäisten kautta saatu kartano metsineen ja peltoineen ja oikeuksine hiekkakuoppaan, sen käyttöön ja myyntiin. Olisinko silloin vapaampi, vähemmän huolissani? Todennäköisesti, todennäköisesti en. Paperipussiin hyperventiloiva isäni opetti minulle, mitä raha on. Taistelen silti, etteivät lapseni perisi ahdistusta rahan edessä. Vaikeaa sitä on olla periyttämättä. En puhu niin paljon rahasta kuin isäni. Huolestuneet ilmeeni ja katseeni ja tuskaiset äänenpainot kuitenkin vievät viestikapulaa eteenpäin. Anteeksi, lapseni, anteeksi.

   Eikö vähempi riitä, ehkä pian meitä vaaditaan, jopa hengitysilmasta maksamaan, Laulaa Gösta Sundqvist laulussaan ”Pimeä tie mukavaa matkaa”. Siinä kiteytyy elämäntunto. Pelkään elämää. Elämä yrittää huijata vain rahat pois tavalliselta luokanopettajalta.