Kultainen aika oli, tuli ja meni. Edessä paluu. Paluu. Minne palaan? Sohjoiseen, poljettuun, koirien kusemaan kultaiseen liejuun. Napa pohjassa uin sinileväistä, paskaista Sisä-Suomen järven pohjaa. Olen rantaan ajautunut puolikuollut särki, jonka päähän pantu järki valmistautuu alistumaan järjestelmän rattaan pyöräksi. Käsi kirjoittaa Wilmaan viestejä, puolihaluton mieli yrittää paeta. Väsynyt särjen silmä selaa Mollin työpaikkailmoituksia. Pakopaikkoja ei ole, ei tule. Alistuminen muottiin ja ihmisvirkamiehen mauttomiin taitotasotaulukoihin on jäätävä tosiasia. Onneksi en ole hukkunut kesän aikana sangria-kannuun, viinisammioihin, oluttynnyreihin tai typeriin festivaalipaellapannuihin. Olen juossut itseni hikeen loman aikana useammin kuin koskaan. Näennäisesti olen valmis. Henkisesti olen kaukana suomalaisesta peruskoulusta, kauempana kuin koskaan. Lähemmäksi en pääse. Miten loma on jo ohi? Juuri se alkoi lupauksena paremmasta, lupauksena kauniimmasta elämästä. Nyt se on ohi.
Ystäväni käy työasioidensa takia Kiinassa monta kertaa vuodessa. Hän kuvaili kiinalaisia pöytätapoja kovin erilaisiksi kuin mihin meidät on Suomessa ja muissakin läntisissä maissa kasvatettu. Syöminen on sotkuista. Roskat heitetään reippaasti lattioille ja seinille. Ruokailu on kovaäänistä. Tarjoilijaa komennetaan kovaan ääneen. Nuudelikeittoja hörpitään äänekkäästi ja maiskutellaan mässyttäen ja roiskuttaen. Röyhtäileminen on tyytyväisen asiakkaan merkki. Ruuan loppuun asti syöminen on epäkohteliasta. Piereskelykin on ihan ok. Aivan kuin kiinalaiset ilkkuisivat meidän tavoillemme. Nythän on niin, että Kiina on ja tulee olemaan tärkeä kauppakumppani Suomelle vielä pitkään. Itänaapurin kanssa pärjäsimme sodan jälkeisinä vuosina erittäin hyvin, kun meillä oli viinaa vähän ja sekin huonoa ja kallista ja heillä erinomaista ja paljon. Suomalainen kaupparatsu opetteli mielellään venäläisiä pöytatapoja ja siinä sivussa sovittiin paperikombinaattien ja jäänmurtajien rakentamisesta.
Kommentit
Lähetä kommentti