Luokanopettajan arki

 Marraskuun valo. Naamani valuu. Olen irrallinen. Onnellinen, kun saan olla irrallinen työssä kusitolppana, kansanvallan kuusiaidan yhtenä raakkukuusena. Marraskuu valuu laavaa, ihoa kirvelee ja palovammat paljastavat kaikki  saastaiset ajatukset. Olla yksin ja hylättynä marraskuussa. Onko suurempaa onnea? Sen kysymyksen esitän. Onko suurempaa onnea kuin olla hylättynä marraskuussa ja toivoa saada syntyvänsä uudestaan parempana, paremmille vanhemmille, parempaan aikaan ja saada aloittaa kaiken paremmin alusta? Miksi halusit opettajaksi, minulta kysyy sarkastinen oppilas? Miksi sinulla ei ole piilolinssejä? Miksi et käy parturissa? Miksi olet niin tukeva? Saako opettaja parempaa palkkaa, jos oppilaat oppivat paremmin? Vastaan kieltävästi. Tiedän, että opetukseni on paskaa. Tiedän, että oppilasaines on vielä paskempaa. Marraskuu kruunaa minut mr. Metaboliaksi vuosimallia 2025. Saan Lucian kruunun ja kierrän ruotsinsuomalaisia perheitä ja laulan täysin keuhkoin Luciaa ja Ave Mari...

Minä dissosioin. Olen dissonanssi, riitasointu. Eli mitä teen. Poistan mielestäni sujuvasti kipeät, loukkaavat asiat ja yritän jatkaa eteenpäin. Yritän jatkaa. Jos olisin terve tai jos paranisin tai kokisin ihmeparanemisen, sairastuisin AIVAN VARMASTI, kun tajuaisin, miten pitkään olen dissosioinut ja jatkanut elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Elämäni paradoksi. Haluan parantua ja en kirveelläkään halua. Litku Klemetin sanoin, helvetin iso pato murtuisi, jos tekisin lopun mieleni dissosioivasta rakenteesta. Jatkan elämääni. Dissosioin kuin paritteleva kani ja jatkan hymyilyä, häpeällistä elämääni, josta puuttuvat ainoastaan nautinto, mielihyvä ja terveet mielen rakenteet. Helppoa ei ole. Tiedän ( olen aina tiennyt), että parasta olisi suksia vittuun, omaan erakon luolaan kokemaan aitosuomalainen yksinäisyys, hylätyksi tuleminen aivan yksin ja ilman yhteiskunnan apua, perheen apua, suvun apua ja kaikkien yhteisöjen apuja.    Kaukainen maaseutu. Hylätty navetta, homeinen...