Luokanopettajan arki

Niin. En avannut 17. päivän luukkua. Rikoin, halusin rikkoa kaavan, koodin, etten uraudu, tylsisty, kivety, muutu ennalta arvattavaksi, vaikka mitään muuta minussa, vapa-ajattelijassa ei olekaan, kuin ennalta-arvattavuus. Tänään oli joulujuhlat, joka oli ihastuttava ja alusta loppuun asti ennalta arvattava, kuten minäkin ja elämäni. Ykköset tekevät aina evanliumin, kolmoset tonttujutun, kutoset epäselvästi mongerretun joulunäytelmän, rehtorin yllätyksetön puhe ja kuoro lauloi jne.. Kaikki ennalta arvattavaa ja toisintavaa. Tylsää ja toisintavaa, niin kuin koko koulu ja koko joulu. Kiiltokuvaoppilaat näyttävät kiiltokuvaroolejaan ja suuren enemmistön ääni ei tule kuulluksi. Ei tietenkään. Joulujuhlassa toisinnetaan ja jaetaan koulun käyntikortteja, että näin hyvä koulu ja näin briljantteja oppilaita täältä tulee. Kaikki on yhden totuuden surullista ääntä. Enemmistön, hiljaisen enemmistökansan ääni tukahdutetaan ja hyssytellään hiljaiseksi ja laitetaan juhlaan kaikki istumaan tyttöpoik

Mietin, teenkö jouluksi joulusilakoita? Vaimo sanoi, että älä, et tee tai jos teet, niin 200-300 g riittää. En viitsi tehdä. Huomenna leivon taatelikakun? On minussa joulumieli. Valmistaudun jouluun. Meille vapa-ajattelijoille joulu kahlitsevine traditioineen herättää kalmaisen olon ja tekee mieli lähteä Tallinnaan juomaan kolmeksi päiväksi kirkasta jouluviinaa. Onneksi olen vapa-ajattelun lisäksi keskinkertainen pelkuri, elämän kärpässarjalainen ja tyydyn 3,5 km:n hölkkälenkkiin sohjoisella rantatiellä. 

Luin iltasaduiksi lapsilleni jouluevankeliumin Luukkaan evankeliumista ja joulusaunan Seitsemästä veljeksestä. Pyhiä tekstejä. 

Joulukuun 14. päivä. Emmi Kujanpään laulu bulgarialaisen naiskuoron kanssa saa minulta lämpimän suosituksen. Kujanpään laulu menee sielun ytimeen, melankolian keskukseen ja saa lehdet värisemään ja veren sykkimään. Löysin Kujanpään YleYkkösen ohjelmasta " Sydänjuurilla", joka onkin uusi löytö. Kansanmusiikki, suomalainen ja ulkomainen, on nykyään varsin hyvin sovitettua ja tuotettua. Kujanpää kertoo kotisivuillaan löytäneensä bulgarialaisen naiskuorolaulun muutettuaan Helsinkiin opiskelemaan ja kokeneensa yksinäisyyttä ja mihinkääm kuulumattomuutta ja siihen tarpeeseen tai puutokseen hän sattumalta löysi bulgarialaisen kansanmusiikin ja loppu on oleva historiaa. Emmi laulaa ihanasti glissandoa liu`uttaen, välillä kovalla välillä hennommalla äänenpainolla. Vielä kerran lämmin suositus!

Vapa-ajattelijoiden 13. luukun avaa Sancta Lucia, tuoden valon sijasta kossua, punkkua ja vahvaa jouluolutta tupaan alle ankean kurkihirren. Lucia-neito ajoi ikuisella valollaan, lux aeternalla, pimeyden ja pahuuden voimat Välimeren aaltoihin. Niin meidänkin koulun käytäviä kiersi Lucia-kulkue. Hyvätapaiset, nätit tytöt toivat valon kelmeille käytäville pimeyden poikavoimien kiristellessä hampaitaan hiljaiseksi hyssyteltyinä opettajien ja avustajien tiukassa valvonnassa ja kontrollissa. Silloin tein päätökseni. Ensi vuonna Lucia-kulkueen järjestävät pojat. Heidät puen talvisodan lumipukuihin. He tuovat valon ensi vuonna rivissä marssien kuin Kollaan joen soturit, Summan sankarit, Tolvajärven tollukat, aseet kaulassa heiluen, ahkiota vetäen ja kolistellen. Tulkoon valkeus-ja valkeus tuli.

Juon Julmustia, ruotsalaista joulujuomaa, väljän makuista omenalimonadia, tunkkainen maku ja vaahtoaa kuin ruskea Halistenkoski Aurajoessa Suomen Turussa. Juon Julmustia ja mietin isoisääni, joka lausui runoja ulkomuistista. Jouluisin hän lausui Yrjö Jylhän, Taipaleen rintamalohkon Kirvesmäellä toimineen joukkueenjohtajan runon "Pyhä yö".  "..Ja Suomen korpien yllä hohti nyt tähti suurempi muita, ja me kaikki käännyimme sitä kohti, ja meidät kaikki se kotiin johti, se tähti suurempi muita."   Isoisä lausui sen kuin haudan takaa. Se lausui sen kaikkien talvi-ja jatkosodassa kuolleiden suulla ja oli liikuttunut. Isoisä oli heikkohermoinen, kuin minkki turkistarhassa liian pienessä häkissä, mutta silti huomattavan ylipainoinen. Lausuessaan ulkomuistista, isoisä oli keskittynyt, kiinni ihmiskunnan yhteisessä kulttuurihistoriassa ja kuin lämmin kamiina, jota vasten painoin ihaillen pääni.

Raskas päivä. Ilo ja virkistys odottaa opettajanhuoneessa: kuppi tuoretta Juhlamokkaa ja uunituore Metsästäjä-lehti. Virkistäviä värikuvia ammutuista hirvistä ja peuroista. Rauhoittava kuva suolestetusta metsosta, jonka maha on havunneulasia pullollaan. Luen uusista kiikarikivääreistä, optiikasta, ballistiikasta, tulivoimasta, infrapunatähtäimistä. Kenties välituntivalvonnoissa kiikarikivääri paukkupanoksin olisi oiva peli? Valokuva hirven löytäneestä uros-dreeverista, jolla veri valuu suusta ja isäntä hymyilee vieressä Karjala-tölkki kourassa ja kuksassa kaatohörppy Meukowia. Upea lehti ja opettajanhuone on sille ainut oikea lukupaikka. Tilataanko Metsästäjä-lehteä Suomen kaikkiin opinahjoihin piruilumielessä? Akoille ja niille miehille naisvaltaisilla aloilla pieni näpäytys ja vinkki, missä tosimiehet ovat. Kuva Vanajan kartanosta, Land Rowerista ja sikaria polttavasta vuorineuvoksesta matkalla fasaanijahtiin. En ymmärrä. Ehkä vain piruilua.

Kymmenes luukku on saivartelijan luukku. Opettajanhuoneessa kuulin, kun puhuttiin, että se on malliesimerkki jostakin. Mikä se? Ei sillä ole merkitystä. Aloin kikkailla. Millainen olisi mälliesimerkki? Molliesimerkki? Mulliesimerkki? Mölliesimerkki? Milliesimerkki? Mölliesimerkki on esimerkki möllistä, spedestä, typeryksestä. Mälliesimerkki on esimerkki melkoisesta, aikamoisesta mällistä ukkokodin lattialla, varuskunnan vessassa, bordellin private-loungessa. Mulliesimerkki on esimerkki vahvasta mullista, joka astumalla mullistaa maailman. Molliesimerkki on Sibeliuksen Valse Triste, Merikannon Valse lente tai Mika Myllylän viimeiset vuodet. Milliesimerkki on millin arvoinen indeksikorotus opetusalan palkkoihin.   Auts. Olen nokkela ja vielä kompastun.

Annanpäivä. Annanpäivänä vanha kansa pani jouluoluen käymään. Minä menin käymään vanhan ystävän luona, jota auttelen kaupassa ja kirjastossa käyden ja joskus apteekkiasioilla, vanhan ihmisen asioilla. Ulko-oven kynnyksellä jo tunsin, ettei kaikki ole nyt kunnossa. Posti makasi koskemattomana eteismatolla.  Ystävä istui ja makasi puoliksi sohvalla ja näytti pelästyneeltä. Hänen silmänsä olivat hätääntyneet, puheesta ei saanut selvää ja oikea käsi oli tunnoton ja hervoton. Soitin ambulanssin. Ystävä vietiin sairaalaan ja sieltä tuli viesti, ettei ehditty liuottamaan, kesti liian kauan ja nyt on aivoissa liian iso tuho syntynyt. Aivohalvaus. Loppu on tulossa, enää kipua lääkitään ja hoidetaan.   "Rinnan jäitä mi liuottaa.." lauletaan joululaulussa "Arkihuolesi kaikki heitä". Nyt saa ystäväni heittää arkihuolet ja kaikki muutkin huolet. En pannut jouluolutta käymään. Pidin ystävää kädestä. Saattelin viimeiselle matkalle. Koskee, koskettaa. 

Sibeliuksen syntymäpäivä. Siinä oli mies, joka tunsi yksinäisyyden, yksinäisen pakertamisen. Mies, joka mökötti, murisi, vaati täydellisen hiljaisuuden ja ymmärryksen itselleen ja luomistyölleen. Yritän opetella sietämään yksinäisyyttä, olemisen perustunnetta. Pitkillä vapailla ja lomilla yksinäisyys tuntuu raskaimmalta, vankilalta. Joulukuista yksinäisyyttä ja irrallisuuden kokemusta olen opetellut sietämään päiväunien ottamisella. Nukkuminen on kehräävää kortisonia kaikkiin sielun kipukohtiin, haavoihin ja hankaumiin. Nukkuminen antaa olemisen tunteen siitä, että olisi vapaa elämisen tunteesta ja siitä, että jäätikkö ympärilläni on kohtaloni ja itseni aiheuttama ja pakotietä ei ole eikä valoisampaa tulevaisuutta, jossa oma elämä tuntuisi enemmän omalta elämältä kuin tämä kaamoshämärä ja itsensä sietäminen. Silmät ovat täynnä pölyä. Tunnen itseni pölkkypääksi ja aasiksi, vaikka olen alistuva, en itsepäinen. Suosittelen päiväunia, niin usein, kuin tarve vaatii.