Luokanopettajan arki

Vapa-ajattelijoiden joulukatiskasta tuli tänään Sammy Babitzin. Sammy Babitzin lauloi Suomen keskiolutta naukkailevan nuorison sydämiin laululla DAADA-DAADA. Alla kiiti autostrada ja Liimattalan kylän kohdalla Sammyn Alfa Romeo syöksyi sillalta alas ja Sammy kuoli. Saunaa siivotessani RadioSuomen Pekka Laineen ihmemaassa soitettiin Sammyn levyttämä joululaulu "Autoileva joulupukki". - Kohtalonko ivaa? mietti vapa-ajattelija Tolun tuoksuisessa kaupunkikylpyhuoneessa. 

Joulun kirjat. Grisham hemmetin hyvä. Leningrad cowboys hemmetin paska.

Niin vain kävi, että oppilaiden antamien lahjojen määrä romahti tänä jouluna: niheä suklaapaketti, pari korttia, ja joku hemmetin koristemöhkäle, joka jäi koulun sekajätteisiin. Juttelin monen opettajan kanssa ja monille oli käynyt samalla tavalla. Meinasin huutaa oppilaille, että KIITTÄMÄTTÖMÄT ja lausua huoneentaulua, että kiittämättömyys on rumaa. En huutanut. Näytin naamaa. Näin meidät mitataan. Näin mitataan, pitävätkö lapset ja heidän vanhempansa meistä opettajista. Vai johtuuko tämä nyt siitä, että OAJ:n opettajien palkitsemisen eettisen neuvoston vanhin yliaktuaari on mennyt vuotamaan medialle, että sopivin kiitos opettajille lukukauden ahkeroinnista on itse tehty kortti ja pitkät lomat. Pois Pandan suklaat, hajukynttilät ja riittäköön niille puolipäiväläisille tonttukortti ja se, että saa nauttia lasten vilpittömästä, spontaanista seurasta. Auts. Olen ahne ja pettynyt. Olen pikkumainen ja saan vielä siitä koston. Kynttilä palaa, punaviini maistuu ja en ajattele koulua kahtee

Kun jalkapallojoukkueessa on yksi muita taitavampi pelaaja, jonka ansiosta joukkue voittaa, sanotaan, että tämä taitoniekka kärrää joukkuetta. Kärrääminen tarkoittaa sitä, että muu joukkue istuu kottikärryissä ja taituri työntää, pelaa itse yhtä hyvin ellei jopa paremmin kuin koko muu joukkue yhdessä. Kärrätä, kärrääjä. Minä olen kärrääjä. Olen kärrännyt syyslukukauden joukkuetta, jonka tunne-elämä on herkästi räjähtävää, itsekeskeistä, vinoutunutta, masentunutta, saastunutta. Korvani ovat loppuun kuunneltu, silmäni loppuun nähty, sietokykyni loppuun siedätetty. Raumalaisittain ilmaistuna, alan olla " aiva reeras".  Haluan lunta maan päälle, lumi demppaa äänet, amputoi hälinän, saa aivokemiat lomalle ja mielen tasaisemmaksi. Mutta kärrään vielä huomisen joulupuuron, seurakunnan hartauden ja sitten puhallan trumpetilla pelin poikki. 

Niin. En avannut 17. päivän luukkua. Rikoin, halusin rikkoa kaavan, koodin, etten uraudu, tylsisty, kivety, muutu ennalta arvattavaksi, vaikka mitään muuta minussa, vapa-ajattelijassa ei olekaan, kuin ennalta-arvattavuus. Tänään oli joulujuhlat, joka oli ihastuttava ja alusta loppuun asti ennalta arvattava, kuten minäkin ja elämäni. Ykköset tekevät aina evanliumin, kolmoset tonttujutun, kutoset epäselvästi mongerretun joulunäytelmän, rehtorin yllätyksetön puhe ja kuoro lauloi jne.. Kaikki ennalta arvattavaa ja toisintavaa. Tylsää ja toisintavaa, niin kuin koko koulu ja koko joulu. Kiiltokuvaoppilaat näyttävät kiiltokuvaroolejaan ja suuren enemmistön ääni ei tule kuulluksi. Ei tietenkään. Joulujuhlassa toisinnetaan ja jaetaan koulun käyntikortteja, että näin hyvä koulu ja näin briljantteja oppilaita täältä tulee. Kaikki on yhden totuuden surullista ääntä. Enemmistön, hiljaisen enemmistökansan ääni tukahdutetaan ja hyssytellään hiljaiseksi ja laitetaan juhlaan kaikki istumaan tyttöpoik

Mietin, teenkö jouluksi joulusilakoita? Vaimo sanoi, että älä, et tee tai jos teet, niin 200-300 g riittää. En viitsi tehdä. Huomenna leivon taatelikakun? On minussa joulumieli. Valmistaudun jouluun. Meille vapa-ajattelijoille joulu kahlitsevine traditioineen herättää kalmaisen olon ja tekee mieli lähteä Tallinnaan juomaan kolmeksi päiväksi kirkasta jouluviinaa. Onneksi olen vapa-ajattelun lisäksi keskinkertainen pelkuri, elämän kärpässarjalainen ja tyydyn 3,5 km:n hölkkälenkkiin sohjoisella rantatiellä. 

Luin iltasaduiksi lapsilleni jouluevankeliumin Luukkaan evankeliumista ja joulusaunan Seitsemästä veljeksestä. Pyhiä tekstejä. 

Joulukuun 14. päivä. Emmi Kujanpään laulu bulgarialaisen naiskuoron kanssa saa minulta lämpimän suosituksen. Kujanpään laulu menee sielun ytimeen, melankolian keskukseen ja saa lehdet värisemään ja veren sykkimään. Löysin Kujanpään YleYkkösen ohjelmasta " Sydänjuurilla", joka onkin uusi löytö. Kansanmusiikki, suomalainen ja ulkomainen, on nykyään varsin hyvin sovitettua ja tuotettua. Kujanpää kertoo kotisivuillaan löytäneensä bulgarialaisen naiskuorolaulun muutettuaan Helsinkiin opiskelemaan ja kokeneensa yksinäisyyttä ja mihinkääm kuulumattomuutta ja siihen tarpeeseen tai puutokseen hän sattumalta löysi bulgarialaisen kansanmusiikin ja loppu on oleva historiaa. Emmi laulaa ihanasti glissandoa liu`uttaen, välillä kovalla välillä hennommalla äänenpainolla. Vielä kerran lämmin suositus!

Vapa-ajattelijoiden 13. luukun avaa Sancta Lucia, tuoden valon sijasta kossua, punkkua ja vahvaa jouluolutta tupaan alle ankean kurkihirren. Lucia-neito ajoi ikuisella valollaan, lux aeternalla, pimeyden ja pahuuden voimat Välimeren aaltoihin. Niin meidänkin koulun käytäviä kiersi Lucia-kulkue. Hyvätapaiset, nätit tytöt toivat valon kelmeille käytäville pimeyden poikavoimien kiristellessä hampaitaan hiljaiseksi hyssyteltyinä opettajien ja avustajien tiukassa valvonnassa ja kontrollissa. Silloin tein päätökseni. Ensi vuonna Lucia-kulkueen järjestävät pojat. Heidät puen talvisodan lumipukuihin. He tuovat valon ensi vuonna rivissä marssien kuin Kollaan joen soturit, Summan sankarit, Tolvajärven tollukat, aseet kaulassa heiluen, ahkiota vetäen ja kolistellen. Tulkoon valkeus-ja valkeus tuli.

Juon Julmustia, ruotsalaista joulujuomaa, väljän makuista omenalimonadia, tunkkainen maku ja vaahtoaa kuin ruskea Halistenkoski Aurajoessa Suomen Turussa. Juon Julmustia ja mietin isoisääni, joka lausui runoja ulkomuistista. Jouluisin hän lausui Yrjö Jylhän, Taipaleen rintamalohkon Kirvesmäellä toimineen joukkueenjohtajan runon "Pyhä yö".  "..Ja Suomen korpien yllä hohti nyt tähti suurempi muita, ja me kaikki käännyimme sitä kohti, ja meidät kaikki se kotiin johti, se tähti suurempi muita."   Isoisä lausui sen kuin haudan takaa. Se lausui sen kaikkien talvi-ja jatkosodassa kuolleiden suulla ja oli liikuttunut. Isoisä oli heikkohermoinen, kuin minkki turkistarhassa liian pienessä häkissä, mutta silti huomattavan ylipainoinen. Lausuessaan ulkomuistista, isoisä oli keskittynyt, kiinni ihmiskunnan yhteisessä kulttuurihistoriassa ja kuin lämmin kamiina, jota vasten painoin ihaillen pääni.