Luokanopettajan arki

 Elämäni aikana eteeni on tullut tilanteita, joiden aikana tai joiden jälkeen minulta on kysytty, että olenko minä viihtynyt? Olenko ollut viihdytetty? Ja se tuntuu minusta jotenkin kummalta. Ikään kuin ollaan huolissaan, että jos minä en viihdy, tilaisuus, juhla tai retki on epäonnistunut ja huono kaikkien osallistuneiden mielestä. Mutta enhän minä ole kutsuvieras. En ole kruunun perillinen. En ole media-alan maakuntasatraappi, joka nostaa maalivahdin kansanedustajaksi avaamaan jäähyaition ovea ja hymyilemään kaksimetrisen, äitelän miehen kolmiohymyä ja vaatimaan viinan hintaa alas. Olen vain tavallinen Markku, tavallisen luokanopettajan virassa, tavallisessa suomalaisessa peruskoulussa.    Viime viikolla minulta kysyttiin, että viihdyinkö työporukan syysretkellä? Myönsin viihtyneeni. Kysyjä ei ollut vastaukseeni tyytyväinen. Lausuin perusteluita: "Hyvä ruoka, hyvä sää, hyvä porukka ja kaiken kaikkiaan hyvät puitteet."    Parikymmentä vuotta sitten minulta kysy...

 Työmatkalla pyörätien varressa seisoi isä ja tytär. Isä otti tyttären hupusta kiinni ja veti itseään päin, kun lähestyin heitä. He katselivat minua niin tiiviisti ohittaessani heidät, että tervehdin heitä teennäisen ystävällisesti.  He eivät sillä hetkellä sanoneet minulle mitään. Kun olin ohittanut heidät ja olin jo jonkin matkan päässä kuulin isän suusta huudahduksen. En kuullut sitä kunnolla. Se kuulosti joko vaatimukselta ja sai sisällön " onk sul antaa rahaa" tai toivotukselta " Jumalan rauhaa". Kuulin huudahduksen kummallakin tavalla, mutta en voinut olla varma, kumpi se oli vai oliko se vielä jotain aivan muuta? Jäin disinformoituun tilaan. " Onk sul rahaa" tai " jumalan rauhaa". Aivan sama. Ei sen väliä. 

 Aika kuluu minulla tällä hetkellä poikkeuksellisen hitaasti. Olen pettynyt ja vihainen, kun huomaan, että syyslomaan on vielä viisi viikkoa ja töitä on tehty vasta viisi viikkoa. Toivon, että aika kuluisi huomattavasti nopeammin. Elokuussa toivoin, että olisi edes syyskuu. Nyt syyskuussa toivon, että olisi edes lokakuu. Olisi edes joulukuu ja adventti, ahdistava odotus. Minua vaivaa ahdistava odotus ja olisi edes tulevaisuuden hamuaminen. Minusta tuntuu taas samalta kuin 25 vuotta sitten aloittaessani opetustyön. Koulun kellon soidessa käyn vielä vessassa. Tiristän kusta, vedän pöntön, pesen kädet hitaasti, katson itseäni peilistä kuin jotain vierasta ja tunnen paniikkia. Saankohan paniikkikohtauksen tänä vuonna. Lukittaudunko loppupäiväksi vessaan ja en vastaa, kun oveen koputetaan. Lukittu ovi avataan ruuvimeisselillä ja minä seison oven takana ja katson hiljaa vahtimestaria, joka silittää kaljuani ja ohjaa minut luokkaan kuin montun reunalle, josta oppilaat ampuvat minut konetu...