Luokanopettajan arki

Eniten kaipaan etäopetuksessa mistä vain keskustelemista oppilaiden kanssa. Sitä janoan. Luokkaoleminen vuodesta toiseen on kuitenkin kuin pitkittynyt rippi-tai protuleiri, missä tiiviissä ryhmässä höpötetään vuositolkulla ummet ja lammet intuition ja spontaanien keskusteluvirtojen huljutellessa kiviä keskustelun purossa ja kivinä purossa ovat yli 20 ihmisen alun maailmankuvat ja elämänkäsitykset. Ihanaa ja virkistävää. Mistä vain keskustelu oppilaiden kanssa on massapsykoterapiaa ja se tuntuu aivojen joka sopukassa, mantelitumake terävöityy, korteksi kirkastuu ja terävöityy ja tunteet saavat sanoja, sanat tunteita, tunnelmat vaihtuvat vihasta lämpöön, tyhmyydestä sokraattiseen tiivistelmään ja syntyy hyvinvointia. Ja ihan ilman opsia. Ihan ilman työkirjoja. Pääsisi jo lähiopetukseen. 

Mitä epämääräisempi työ ihmisellä on, sitä enemmän siitä pitää kertoa etenkin niille, joiden työ on selkeä, kirkas, sees. Luokanopettajana saan kuulla pitkiä monologeja laaja-alaiselta erityisopettajalta, kuraattorilta, kapea-alaiselta hankevastaavalta, mitä hän on oppitunnilla, vastaanottotunnilla asiakkaansa kanssa tehnyt. Minä, luokanopettaja, voin aina vastata, että opetin ja kasvatin. Niin yksinkertaista.   Eilen tapasin metsälenkillä ventovieraan ihmisen, joka ensimmäisessä lauseessaan päivitteli Korona-aikaa, seuraavassa lauseessa hän jo kertoi epämääräisestä työstään. Hän toimi väliaikaisena hankekoordinaattorina etäyliopistossa Kymenlaaksossa. Nyökyttelin päätä ja hankemies tulkitsi sen viestiksi jatkaa. Hän jatkoi. Hän suunnitteli hankekoordinaattorina erilaisia, uusia oppimisympäristöjä. Projektilla on kuulemma seitsemän vuoden rahoitus, 45 miljoonan arvoinen. Tempaisin hatusta lauseen:- Siis mitä vittua! Suunnittelet oppimisympäristöjä 45 miljoonalla! Annan sinulle vihj

80-luku, pääsiäinen, Ala-Satakunta ja ensimmäiset munankarvat. Miten nämä liittyvät toisiinsa? Isovanhempani asuivat Ala-Satakunnassa. Lapsuuden perheeni vietti siellä kaikki 80-luvun pääsiäiset. Kun täytin 11 vuotta, sain syntymäpäivälahjaksi munankarvat. Minuun alettiin suhtautua sen jälkeen uudella tavalla. Minusta tuli muka iso poika ja minun odotettiin heti itsenäistyvän ja minuun otti Ala-Satakunta, isovanhemmat, vanhempani ja kaikki etäisyyttä. Kuviteltiin kai, että mieleni myllersi, kehonkuvani lyllersi ja itse muka parhaiten tiesin itseeni liittyvät mysteerit ja ajateltiin kai, että tarvitsin tilaa ja yksityisyyttä, joka muuttui yksinäisyydeksi ja eristykseksi.   Sain munankarvat ja mummuni lakkasi olemasta mummu. Olin iso ja saastainen, ilmeisesti niin herätyshoureissaan ja rukoilevaisuushöyryissään eli Satakunta 80-luvulla.   Poikani on kohta samanikäinen. Alanko  toivomaan satakuntalaisittain, että joutaisi jo maailmalle vätys itse tienaamaan ja kannuksia hankkimaan.

Kun nyt uutisoidaan korona-arkea, niin on hämmentävän silmiin pistävää, kuinka keskiluokka-ja Uusimaapainotteitteista uutisointi on. Eilen MTV 3- uutsilähetyksessä kuvattiin uusmaalaisen asianajaperheen arkea. Perheen lapset olivat etäyksityispianoviulutunneillaan, asianajaja-isi pyyhki Viledalla design-keittiöpöytää kauluspaidassaan ja design-silmälaseissaan, äiti taas kirjoitti omaa niksikirjaansa design-kaulahuivissaan ja sanoi, että haasteita riittää, kun ei tahdo löytyä rauhallista nurkkaa laisinkaan. - Nyt on aikaa olla oman perheen kanssa. Viikonlopun metsäretkeä suunniteltiin Sipoonkorpeen tai muualle metsäpoluille. Ei siinä mitään. Onnea vain heille! Vilpittömästi onnea. Jotain siinä vaan mättää. Kuvitellaanko ihan oikeasti, että tuollaisen hyväosaisen perheen korona-arki luo toivoa ja samastumispintaa kaikille muille samassa jamassa nuohoaville voileivänpurijoille. Ei luo. Luo vitutuksen.    Media on unohtanut tavallisen suomalaisen arjen. Nyt kuuluu älähdys. Tasapuolisuu

Ihminen tottuu ja sopeutuu uuteen nopeasti. Minä ainakin. Sosiaalinen paasto eläviin ihmisiin, ihmisten karttelu ja väistely sopii minulle. Ihanaa, kun minua kartellaan, pelätään, väistellään. Tämä saisi jäädä perintönä Koronasta, koulumaailmaankiin. Etäopetus on ollut ihanaa. Ei massojen, laumojen ryhmädynamiikkaa, tai aina kun etäopetuksessa mölyapina alkaa kiroilla tai hössätä linjoilla mikrofonin toisessa päässä, minä painan vain nappia mykistä ja tämä mykistyy, kunnes älyää avata mikrofoninsa uudestaan.   Maailman on surkeassa jamassa, tottakai. Toivon tietysti, että Korona kukistetaan mahdollisimman pienin vaurioin.   Eilen telkkua töllöttäessäni havahduin sellaseen tosiasiaan, että kun alkaa maailmanlopun paskin ohjelma Voice of Finland tai Ruisrockin Kaija Koon keikka viime vuodelta, niin tuntuu, että kaikki tuo ärsyttävästi käyttäytyvä yleisömassa kuuluu jo toiseen maailmaan, vanhaan maailmaan, entisiin aikoihin, kun kokoonnuttiin juomaan metabolista alkoholijuomaa ja sy

Isoäiti, sota-ajan lapsi, lähti Hesasta sotaa pakoon böndelle tätinsä ja mummonsa kanssa. Kansakoulut pantiin kiinni, kun viholliskoneet pommitti Stadia. Iso maatila otti vastaan. Sieltä paukahti työvelvoitteita ja oli paljon lapsia, joiden kanssa leikkivät metsässä poikkeustilan aikana. Piilosta lähinnä ja etsivät desantteja. No, siihen etäopetukseen. Etäopetusta kuulemma antoi Hesari. Sanomalehdessä julkaistiin kansakoululaisille tehtäviä, joita olisi pitänyt kaunokirjaimin vahakantiseen vihkoon duunata. Isoäiti kertoi, että täti ja mummo ei huomannut Hesarin tehtäviä ja isoäiti leikki metsissä lasten kanssa päivät läpeensä. Keväällä piti palauttaa vahakantinen vihko, joka isoäidillä oli tyhjä. Siitä seurasi luokalle jäänti. Toista se on nyt etäopetuksen aikana, kun on Teams, ja Pedanet ja Wilma ja Googleclassroom ja opettaja päivystää linjoilla 24/7 ja tarkastelee työkirjoja ja tehtäviä. Mietin, mitenkähän Etelä-Euroopan vanhat kulttuuri- ja sivistyskansat, miten siellä signor Pup

Nyt kun on tämä Korona-virus ja talous sakkaa pk-yrityksillä ja vähän isommillakin, niin olisiko yritysten aika laatia vuotuinen budjettinsa opettajien työaikamallin mukaan. Sillä nimittäin tulisi huomioituja nopeasti tarttuvat globaalit kulkutaudit ja myös ilmaston lämpenemisen aiheuttamat äärimmäiset sääilmiöt, jotka voivat sotkea talouden ja uhata rahahanoja. Ehdotan tätä aivan vakavalla naamalla. Se olisi varautumista aina pahimpaan, mikä maapallollamme valitetavasti on edessä. Tällä mallilla yritykset laativat itselleen iisimmän, vähemmän kunnianhimoisen vuosibudjetin, jossa olisi huomioitu se mahdollisuus, että kolme kuukautta vuodesta voi mennä virukselle, karanteeneille, desinfiointiin, tuhotulville, kuivuudessa sitkutteluun, metsäpalojen sammutteluun ja kaikkeen muuhun yleishyödylliseen Telluksen pelastustöihin.   Tarkoitan tällä sitä, että yritykset maksaisivat työntekijöilleen palkkaa vain yhdeksän kuukauden työstä, joka ovelasti voisi jakaa 12 kuukaudelle. Tai miksei ka