En opi mitään, en osaa mitään, vaikka olen opettaja. Luin Antti Hyryn romaanin Maatuuli. Siinä Hyry kuvaa päähenkilö Pietarin elämää, joka kertoo hänestä itsestään. Lukiessani kirjaa jouduin toteamaan, etten pitkään aikaan ole oppinut yhtään mitään taitoa. En sitten mitään. Kirjassa Pietari tekee kaikenlaista. Korjaa auton starttimoottorin. Vaihtaa puhjenneen autonrenkaan. Rakentaa lohirysiä. Paistaa reikäleipiä, rieskoja, hiivaleipiä itse muuraamassaan leivinuunissa vanhassa maalaistalossa Kuivaniemellä Perämeren rannalla. Ostaa mansikantaimia. Lainaa naapurin traktoria ja karhia. Tekee mansikoille peltoa. Istuttaa taimet. Tekee luontohavaintoja. Lämmittää vanhaa savusaunaa. Keskustelee vaimon ja lasten kanssa. Sivu sivulta, lause lauseelta kuihduin, menin kumaraan. Minun päiväohjelmaani kuuluu herääminen, pukeutuminen, opettaminen, nukkumaan meneminen ja virtuaalimaailmassa eläminen. Halveksin, niin, halveksin itseäni. Minusta on tullut tällainen mitään tekemätön möllikkä. Kadehdin
Päästin surun irti. En arvannut, miten kesyttämätön se oli. Pitkään olin pitänyt sitä poissa. Kun kaikki tuntuu hyvältä ja täydelliseltä, surun nurruhammas, raateleva hampaisto lepäilee. Ei se vaani. Ei se odota aikaa. Ei surulla ole vaatimuksia. Ei se halua itsestään tehdä numeroa. Sitten aloin valuttaa. Availin kraanaa. Yhtäkkiä se tulvahtikin yli äyräiden. Se halusi tulla silmiin, syliin, kehon joka sopukkaan. Vedin sen peitoksi. Antauduin sille kuin rakastajattarelle. Annoin sen hyväillä, helpottaa oloani. Alkoi tuntua hyvältä, että tuntui pahalta. Mitä minä suren, tavallisen surutoin poika? Lapseni, rakas lihaa ja vertani, on kipeä, selittämättömällä tavalla sairas. Kuumetta, vatsa kipeä. Ollut monta viikkoa. Tähystykseen odotamme pääsyä. Tähystys, vastauksia antava joulun ihme antaa odottaa itseään. Tulisit jo, tähystystonttu, perseeseen työnnettävä putki, kamera, niin lapseni alkaisi saada hoitoa. Odottavan aika on pitkä. En odota kivaa asiaa, joulutonttua. Pelkään. Pahint