Kirjoitin viime viikolla, että olen kyllästynyt leikkimään
tylsiä leikkejä. Ennen sain harjoittaa luokanopettajan tointani itsenäisesti,
omin päin, autonomisesti. Nautin siitä. Olin vuorovaikutustaiteilija,
-ammattilainen ja sain käyttää laajalla paletilla luovuuttani, herkkyyttäni ja
ivallisuuttani. Nyt on vallalla yhteissuunnittelu, opettajaparina työskentely,
joustavat ryhmittelyt ja yhteistyötä pitäisi tehdä. Mutta, minä olen yhden
miehen show, one man -show. Moderni aika pakottaa minut luopumaan herkkyydestäni,
nerokkuudestani ja lopulta kaikesta siitä, missä olen hyvä ja mikä on
vahvuuteni.
Kerran viikossa me
suunnittelemme seuraavan viikon opetuksen. Kollegani on tylsimys, virkamies ja
komentajakapteeni monotonisella nuotilla, aamen. Hänellä on lompakko täynnä
tylsiä tehtäviä, suorituspaketteja, opetusteknisiä raiskauksia, valon ja varjon-sommitelmia,
väritystehtäviä ja saatanallinen määrä digitalisia sovelluksia ja jokaiseen
erilliset käyttäjätunnukset ja salasanat ja minä one man- show tukehdun kuoliaaksi.
Tukehdun. Kiitos vaan tylsimystyöryhmä, joka keksit luokkatasotyöpari-idean ja
joustavat opetusratkaisut.
Miksi minä niin
kärsin ja tukehdun? No siksi, että analogista todellisuutta nimeltä
vuorovaikutus ei saa digitalisoida tylsiksi didaktisiksi suorituspaketeiksi,
koska silloin menetämme ihmisyyden, luovuuden ja motiivin, miksi ihmiset
haluavat liittyä toistensa yhteyteen! Ei ihminen laumaa ympärilleen halua
siksi, että saisi kyllästyä kuoliaaksi! Tai päästäkseen tekemään tehtäviä,
joiden idea on vieraannuttaa elämästä.
;)
VastaaPoista