One Man-show

 

Kirjoitin viime viikolla, että olen kyllästynyt leikkimään tylsiä leikkejä. Ennen sain harjoittaa luokanopettajan tointani itsenäisesti, omin päin, autonomisesti. Nautin siitä. Olin vuorovaikutustaiteilija, -ammattilainen ja sain käyttää laajalla paletilla luovuuttani, herkkyyttäni ja ivallisuuttani. Nyt on vallalla yhteissuunnittelu, opettajaparina työskentely, joustavat ryhmittelyt ja yhteistyötä pitäisi tehdä. Mutta, minä olen yhden miehen show, one man -show. Moderni aika pakottaa minut luopumaan herkkyydestäni, nerokkuudestani ja lopulta kaikesta siitä, missä olen hyvä ja mikä on vahvuuteni.

   Kerran viikossa me suunnittelemme seuraavan viikon opetuksen. Kollegani on tylsimys, virkamies ja komentajakapteeni monotonisella nuotilla, aamen. Hänellä on lompakko täynnä tylsiä tehtäviä, suorituspaketteja, opetusteknisiä raiskauksia, valon ja varjon-sommitelmia, väritystehtäviä ja saatanallinen määrä digitalisia sovelluksia ja jokaiseen erilliset käyttäjätunnukset ja salasanat ja minä one man- show tukehdun kuoliaaksi. Tukehdun. Kiitos vaan tylsimystyöryhmä, joka keksit luokkatasotyöpari-idean ja joustavat opetusratkaisut.

  Miksi minä niin kärsin ja tukehdun? No siksi, että analogista todellisuutta nimeltä vuorovaikutus ei saa digitalisoida tylsiksi didaktisiksi suorituspaketeiksi, koska silloin menetämme ihmisyyden, luovuuden ja motiivin, miksi ihmiset haluavat liittyä toistensa yhteyteen! Ei ihminen laumaa ympärilleen halua siksi, että saisi kyllästyä kuoliaaksi! Tai päästäkseen tekemään tehtäviä, joiden idea on vieraannuttaa elämästä.