Päästin surun irti. En arvannut, miten kesyttämätön se oli.
Pitkään olin pitänyt sitä poissa. Kun kaikki tuntuu hyvältä ja täydelliseltä,
surun nurruhammas, raateleva hampaisto lepäilee. Ei se vaani. Ei se odota aikaa.
Ei surulla ole vaatimuksia. Ei se halua itsestään tehdä numeroa.
Sitten aloin valuttaa. Availin kraanaa. Yhtäkkiä se tulvahtikin yli äyräiden.
Se halusi tulla silmiin, syliin, kehon joka sopukkaan. Vedin sen peitoksi. Antauduin sille kuin
rakastajattarelle. Annoin sen hyväillä, helpottaa oloani. Alkoi tuntua hyvältä, että tuntui pahalta.
Mitä minä suren, tavallisen surutoin poika? Lapseni, rakas lihaa ja vertani, on kipeä, selittämättömällä tavalla sairas. Kuumetta, vatsa kipeä. Ollut monta viikkoa. Tähystykseen odotamme pääsyä. Tähystys, vastauksia antava joulun ihme antaa odottaa itseään. Tulisit jo, tähystystonttu, perseeseen työnnettävä putki, kamera, niin lapseni alkaisi saada hoitoa.
Odottavan aika on pitkä. En odota kivaa asiaa, joulutonttua. Pelkään. Pahinta pelkään niin, että kynsistä on jäljella enää kalutut tyngät. Vatsassani kasvaa pelon möhkäle. Ilolle ei ole aikaa. Evankeliumille ei löydy sijaa surun runtelemassa temppelissäni. Koulussa minua itkettää. Itkettää nähdä iloisia lapsia, kun kotona lepäilee sairas lapseni, lihaani ja vertani.
Suru. Auta minua, muuta suolavedeksi pelkoni, vapauta vatsani jännitys. Anna minulle sielunrauha, edes hetkeksi.
Kommentit
Lähetä kommentti