Liian hyvä, pelokas isä

Tapasin kaupassa vanhan oppilaan isän. Isä oli poikansa parasta ajatteleva hyvä isä. Poika oli harrastanut jääkiekkoa tosi mielessä. Nyt lukion kynnyksellä poika oli päättänyt jättää kilparyhmän ja jatkaa harrasteryhmässä pelaamista, joka ei olisi liian totista. Isä kertoi pojan jatko-opintosuunnitelmista. Isä kertoi seurustelusuhteista ja kertoi, ettei tyttöjä ole vielä käynyt kylässä. Kaupungilla ei vielä luuhaa viikonloppuisin. Kotona viihtyy vielä. Pidimme sitä hyvänä asiana. Isä kertoi pojan ujoudesta. Isä ehti kertoa pojan ryhmädynaamisista rooleista isoissa ja pienissä porukoissa. Poika ei viihdy huomion keskipisteenä. Tykkää olla syrjempänä ja tarkkailla tilanteita. Kaikki tuli nopeana ryöppynä. Jäin miettimään.

   Isänä on helppo tehdä pojasta omien toiveiden heijastuma. On luonnollista toivoa, että omasta pojastata tulisi kaunis, rikas ja menestynyt. On helppo suunnitella lapsen harrastukset ja elämä omien  suunnitelmien mukaan. Isänä jopa toivoo pojallensa tietynlaisia ryhmärooleja. Ettei vain jäisi jalkoihin. Osaisi pitää puolensa. Olisi ihana nähdä oma poika joukon keskipisteenä räkimässä ja hönkä päällä. Vai olisiko? Omia pelkojammeko me isät hälvennämme ja käsittelemme, kun suunnittelemme poikiemme elämää? Teemme pojistamme projekteja ja ihmeellisiä satsauksia. Satsaammeko väärään hevoseen, jos valitsemme väärän harrastuksen? Onko isän tehtävä haistaa pojan potentiaali ja tarjota paras mahdollinen kasvualusta kehittyä tähdeksi? Pitäisi kysyä ja saada vastaus esimerkiksi Teemu Selänteeltä , että  halusiko hän eniten olla rakastettu lapsi vai tietoinen kasvuprojekti ja taloudellinen  satsauskohde? Varmaan hän oli molempia, sekä rakastettu että satsaus.

  Kun esikoispoikani syntyi ja oppi kävelemään, ajattelin, että ensimmäinen lajisi, poikani, olkoon paini. Jumalaksi itseni kohottaneena länkisäärisenä musiikin puoliammattilaisena ja  kaikki tietävänä luokanopettajana näin poikani edustavan Suomea ja suomalaista painia molskia vastaan hakattuine kaalikorvine olympialaisten painifinaalissa. Näin itseni huutamassa katsomossa perkelettä ja hurraamassa vimmatusti. Voiton varmistuttua ryntäisin molskille ja poikani vetäisi minut ristivyöstä mattoon ja silloin voisin itkeä liikutuksesta ja hokea uudestaan perkelettä ja tv-lähetyksestä kaikuisi miljoonien suomalaisten korvissa pojalleni esittämä huuto, että poika perkele minkä teit! Perustelin painia itselleni myös järkisyillä; Painissa oppii oman kehon hallintaa, josta on hyötyä lajissa kuin lajissa.  Niin vein poikani 2-vuotiaana painiharjoituksiin. En kysynyt, kiinnostaako. Kauppaan se luuli kai, että oltiin menossa. Mukavaa siellä oli. Tehtiin kuperkeikkoja ja harjoiteltiin kehonhallintaa. Siellä oli paljon isejä ja poikia. Pari vuotta kävimme painissa. Sitten se ei enää kiinnostanut poikaa. Annoin periksi kaalikorvasankaruudesta.

  Ostin pojalleni 3-vuotiaana polkupyörän. Nopeasti se oppi pitämään pyöränsä tasapainossa ja vaikutti olevan vauhtihirmu. Aloin tehdä tasapaino-ja esteratoja, jotka poika hyvällä tasapainolla ja tarkalla koordinaatiolla selvitti. Aivoissani alkoi muhia hänelle uusi harrastus: Hänestä tulisi bike-trialin ensimmäinen suomalainen maailmanmestari alle 13-vuotiaana superlahjakkuutena. Trial—pyörä ostettiin. Ostin itsellenikin aikuisten trial-pyörän. Käytiin pyöräilyseuran harjoituksissa ja käytiin metsissä ajelemassa kivien ja kantojen yli.  Kierreltiin kilpailuja. Poika sai palkintoja ja menestystä. Sitten tuli talvi ja seuraavana keväänä trial ei enää kiinnostanut. Yritin jurnuttaa, että mennään nyt vaan harjoituksiin. Poika perusteli kiinnostuksen lopahtamista sillä, että siellä ei ollut kavereita. Pakko se oli minunkin myöntää, että harjoituksissa oli joko liian nuoria tai liian vanhoja ajajia suhteessa poikani ikään.

  Talvella poika löysi luistelemisen. Ostettiin maila ja kiekkoja. Samassa talossa asuvan saman ikäisen pojan kanssa he olivat läheisellä jääkentällä ilta illan jälkeen luistelemassa. He alkoivat harjoitella rannelaukausta, vippejä, lämäriä ja kiekko kohosi komeasti ja napsahti tarkasti maaliin. Luistelutaidot kehittyivät silmin nähden. Unelma syntyi taas mielessäni. Pojastani on kovaa vauhtia kasvamassa jääkiekkoilija vailla vertaa. Mikä lahjakkuus! Kysyin, haluaisiko poika joukkueeseen reenaamaan? Halusi. Sitten muistin, että olen luokanopettaja vailla vanhempien taloudellista tukea. Aivan liian kallis harrastus. Yritin tarjota jääpalloa kiekon sijasta. Ei innostusta. Perustelin, että Teemu Selännekin oli kehittänyt ylivertaisen luistelunopeutensa jääpallon parissa. Valehtelin, että muutaman jääpallovuoden jälkeen ja kun luistelutaidot olisivat kehittyneet riittävästi, voisi hän siirtyä jääkiekon pariin. No, ei se jääpallo kiinnostanut.

   Poikani luokkakaverit alkoivat pelata jalkapalloa. Poikani halusi aloittaa jalkapallon. Suostuin siihen, ja nyt hän käy jalkapalloharjoituksissa pari kertaa viikossa ja vaikuttaa tyytyväiseltä. Minulla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä.

  Lapsuudessani isä ajatteli minusta todennäköisesti samalla tavalla. Isä tai vanhempani yhdessä valitsivat minulle harrastukseni. Puolestani päätettiin, että sellonsoitto ja klassinen baletti olivat harrastukset, jotka minulle kustannetaan. Surullista oli se, etten pitänyt kummastakaan. Olisin halunnut pelata jääkiekkoa ja jalkapalloa ja soittaa kitaraa. Olisin halunnut ajaa trialia. Isäni olisi halunnut soittaa lapsena selloaa. Isoisäni ei sitä hänelle mahdollistanut. Isäni sai sen sijaan haitarin. En tiedä, olisiko äitini halunnut tanssia balettia? Todennäköisesti harrastin niitä harrastuksia, joita vanhempani olisivat itse halunneet harrastaa. Toteutin heidän unelmiaan. En ole katkera. Opin soittamaan viulua ja olen siitä nyt aikuisena kiitollinen. Rakastan Chópinin valsseja, joiden tahtiin nostelin jalkaa ja ojentelin nilkkoja.

  Kun muistaisi, että lapsi ei ole projekti eikä omien toiveiden heijastuma. Osaisi kuunnella sopivasti. Jos tyrkyttää omia unelmia, lapsen oma ääni ei kehity ja tulee vanginneeksi lapsen tahdon ja mielikuvituksen.