Minun suuret suunnitelmat

Mitä lapset haluavat? Nyt puhun omista lapsistani, en oppilaista. Vaikka heille tarjoaisi kaiken väliltä taivaan maan, he eivät ole tyytyväisiä. Heillä on oma näkemys ja tahto. He eivät välttämättä piittaa omasta mielestäni loistavista suunnitelmista tuon taivaallista.

   Myönnän, että minussa on suuri vika. Suunnittelen liikaa heille kaikkea kivaa. Haluan, että lapsillani on mahdollisuus lasketteluun. Siispä ostan heille kausikortit kaupunkimme laskettelukeskukseen. Haluan, että heillä on kausikortit kaupunkiin juuri avattuun sisähuvipuistoon. Haluan, että heillä on harrastus. Haluan, että he saavat harrastaa mitä he haluavat. Haluan, että poikamme oppivat pesäpallon salat. Haluan, että he oppivat yksinkertaiset painiheitot. Haluan, että he oppivat jalkapallon perusharhautukset. Haluan, että heistä tulee kestäviä hiihtäjiä. Haluan tarjota heille luontoelämyksiä. Haluan, että he jaksavat kantaa oman rinkkansa Karhunkierroksella.  Haluan, että he oppivat selviytyvät luonnossa. Haluan, että he oppivat soittamaan jotakin soitinta. Haluan, että he saavat laajan yleissivistyksen. Haluan perehdyttää heidät maailman kirjallisuuden klassikoihin. Haluan, että he oppivat nauttimaan kansainvälisestä gastronomiasta. Lista, mitä minä haluan ja mihin minä olen valmis ja miten pitkälle olen valmis menemään haluamisissani on pitkä.

     En käytä edes konditionaalia haluaisin tai toivoisin. Haluan. Toivon. On yksi kysymys, jonka esittäminen saa minut pois tolalta. Haluanko pitää lapset lähelläni? Haluanko heidän soittelevan minulle, kun he ovat muuttaneet pois? Haluanko heidän tietävän, mitä isälle kuuluu? Mitä isä puuhailee? Miten isä voi? Haluanko heidän käyvän luonani? Saanko matkustaa heidän kanssaan ulkomaille ja nostaa oluttuoppia ja olla aikuinen heille ja he minulle? Sitä oikeastaan toivon ja haluan.

Haluan, että suhde lapsiini kehittyisi ja muuttuisi ja välimme olisi dynaaminen heidän kasvaessaan ja kehittyessään? Suhde omaan isääni ei ole ollut dynaaminen. En ole tutustunut isääni aikuisena. Onko siihen edes enää mahdollista? Olen luovuttanut ja välillä olen siitä murheellinen.

    Mitä lapset haluavat? Yksinkertaista, jos pysähtyy ja kuuntelee. Jos väsyttää, maailman paras sisähuvipuisto voi olla paska paikka. Jos on kova nälkä, ei jaksa lasketella. Jos haluaa rauhoittua kotona, ei jaksa innostua isän suurista suunnitelmista. Minua tylsistyttää, jos mitään ei tapahdu ja pateettisesti ollaan vaan. Tunnen näivettyväni. Tiedän, että syy siihen on lapsuudessani. Minusta tuntui, että me olimme aina kotona koko perhe yhdessä. Ajattelin, että muut ihmiset mennä viilettivät maailmalla ja tekivät kaikenlaista hauskaa. Me ei. Siksi pysähtyminen ja loikoileminen on minulle vaikeaa. Nyt pysähdyn. Yritän. Huomiseksi minulla on jo valmiina suuret suunnitelmat